Aavikolle unohtunut

Kazakstanin ja Uzbekistanin rajalla sijaitseva Aral oli ennen maailman neljänneksi suurin järvi. Nykyään sen pinta-ala on vain hieman yli neljännes alkuperäisestä. Järven ympäristö on polttavaa aavikkoa.

Jussi Santala vieraili kuivuneen Araljärven rannalla vuonna 2010 ja tutustui ihmisiin aavikon ja järven välissä. Lue hänen kertomuksensa.

Aralskin rautatieaseman mosaiikki, Aral-järvi | Jussi Santala | kulkuri.org

Leninin katseen alla

– Synnyin aavikolle, sanoo 27-vuotias oppaamme Sedrik.

Olen juuri kysynyt häneltä, missä kunnossa Araljärvi oli hänen lapsuudessaan. Selviää, että Sedrik oli 17-vuotias nähdessään järven ensimmäistä kertaa. Näin siitä huolimatta, että hänen synnyinpaikkansa Aralsk on maineikas kalastajakaupunki.

Neuvostoliitto tehosti maatalouttaan 50-luvulla. Pamirvuoriston jäätiköistä vetensä ammentava Amudarja-joki valjastettiin puuvilla- ja riisiviljelysten kasteluun tuhoisin seurauksin. Araljärven pinta alkoi laskea. Selvisi, että suuri vesistö oli tasoittanut alueen ilmastoa. Järven kuihtuessa talvista tuli kylmiä, kesistä polttavan kuumia.

Aralsk on aavemainen paikka. Ennen niin vilkkaan rantakaupungin rautatieasemalla komeilee mosaiikki, jossa Araljärven kalastajat pelastavat vastasyntyneen Neuvostoliiton nälänhädältä Leninin tarkkailevan katseen alla.

Entinen satama näyttää lohduttomalta. Ruosteiset kraanat kurkottavat kohti auringossa väreilevää hiekka-aavikkoa. Neljä vanhaa kalastusalusta nostettiin pukeille vuonna 2003 Aralskin satavuotisjuhlan kunniaksi. Kaupungin lapset käyttävät niitä kiipeilytelineinä. Laivanraatojen ympärillä pyörii lehmiä ja kulkukoiria.

– Äitini 25 vuotta jatkunut ura kalatehtaassa loppui kuin seinään eräänä kauniina päivänä vuonna 1995, kun tehdas suljettiin ja kaikki 3000 työntekijää irtisanottiin, Sedrik kertoo.

Hiekan lisäksi jalkojen alla narskuvat lasinsirut. On helppo kuvitella monenkin työttömäksi jääneen juopuneen kalastajan purkaneen turhaumustaan laivavanhuksiin.

Pato on Araljärven pelastus

Ajamme tärisevällä jeepillä pitkin Araljärven aavikoitunutta pohjaa, jonka hiekka on valkoisenaan simpukankuoria. Kuoppaisen ajouran sivuilla kamelit pälyilevät kulkuneuvoamme laiskasti. Kitukasvuisista puskista loikkii laumoittain heinäsirkkoja auton konepellille. Hohtavat suolatasangot kiitävät ohitsemme. Trombit nostattavat niiden pinnalta pölyä korkeuksiin.

Reilun tunnin pomppimisen jälkeen saavumme laivojen hautausmaalle, jossa muutama läpeensä ruostunut laivanruho odottaa lopullista romahtamistaan hiekkaan ja unohdukseen. Pari kamelia on asettunut isoimman rungon varjoon suojaan paahtavalta auringolta.

Läheisessä kylässä elää kuitenkin yhä ihmisiä. Heidän pelastuksensa on ollut vuonna 2005 valmistunut pato. Se erottaa Kazakstanin puolella olevan pienemmän Araljärven eteläisestä isoveljestään. Padon valmistumisen jälkeen pohjoisen järven pinta on lähtenyt nousuun.

Kalakannat elpyvät vähitellen, samoin kalastajat

Kalastus on kielletty toukokuun puolestavälistä kesäkuun loppuun kalojen kutuajan rauhoittamiseksi. Myöskään loppukesällä ei kannata kalastaa, sillä korkeat lämpötilat estävät kalojen kuljettamisen markkinoille pilaantumattomina. Näinä aikoina kyläläiset kunnostavat veneitä ja pitävät kotieläimiä – lähinnä hevosia, kameleita ja lehmiä.

Keväisin ja syksyisin kylän kahdeksanmetriset lasikuituiset kalastusveneet vedetään trailereilla rantaan ja kalastajat pääsevät nauttimaan elpyvistä kalakannoista. Talvella järvi jäätyy kauttaaltaan ja jääpeite saavuttaa parhaimmillaan metrin paksuuden. Tällöin kalastus jatkuu verkoilla jään alta. Jakelijat ajavat kuorma-autonsa suoraan avannoille ja saalis lastataan tuoreeltaan kyytiin.

Järven rannassa puhaltaa tuuli. Se tuntuu vilvoittavalta aavikon porotuksen jälkeen. Vesi on kirkasta ja raikkaan viileää, horisontti siintää sinisenä. Turkoosinvihreä väri paljastaa matalikot, joissa joutsenet ja flamingot ruokailevat.

Palaamme pian Aralskiin, jonne järven viileys ei ulotu. Hieno hiekka pyyhkii katuja ja kaupungin laidalla hautausmaa peittyy dyyneihin. Kaupunki on unohtunut aavikon armoille.

Aavikko on valkoisenaan simpukankuoria.

Aavikko on valkoisenaan simpukankuoria.

 

Jussi Santala

Harrastajakuvaaja, seikkailija ja merimies. Pitää monista asioista, mutta pitkästyy helposti. Kestosuosikkeja leiritulet ja aava meren selkä. Onnellinen ja eksyksissä tässä hyvien vaihtoehtojen runsaudensarvessa, jollaisena maapallo suomalaiselle esittäytyy.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>