Nirsoilua kansallisuuksien valintamyymälässä

Suorin tie omien ennakkoluulojeni äärelle on se, kun joku matkalla kohtaamani luulee tietävänsä, mistä olen kotoisin. Pidän nähkääs itseäni hyvin suvaitsevaisena ihmisenä, oikeana pölhösuvakkina (jos et tunne termiä, ole vain onnellinen). Mutta kun minun synnyinmaatani ruvetaan arvailemaan, muuttuu ääni kellossa. Armoton hierarkia paljastuu tuota pikaa.

Toiseksi pahinta – kaikkein pahimpaan palaan myöhemmin – on se, kun minua luullaan venäläiseksi. Tämän kammon taustalla välkkyvät lapsuuden luokkatoverin äidin kummastuttavat kultahampaat ja kaikuvat toisen kaverini vanhempien varoitukset: ”Älkää leikkikö sen kanssa, se saattaa varastaa jotakin.” Tietysti ihminen, joka minua venäläiseksi luulee, saattaa (aivan paikkansapitävästi) nähdä minussa sielukkaan kaunottaren, joka ravitsee mieltään runoudella ja viulumusiikilla. Mutta koska odotan aina pahinta, minä ajattelen sellaista itsetyytyväistä tampiota, joka rakastaa turkiksia ja kultaa eikä puhu muita kieliä kuin omaansa. Tuohonko porukkaan te minut niputatte?!

Heti venäläisen kintereillä kärkkyy saksalainen. Myönnetään, joskus kun on ollut kylmä öisellä huoltoasemalla eikä liftiä ole herunut, olen pukenut sukat sandaalien alle. Myönnetään, olen alkanut pitää ulkoilmaelämästä vanhemmiten yhä enemmän. Mutta silti: hei, katsokaa nyt kuinka suurpiirteinen tyyppi minä olen. En yhtään jämpti. Unohtelen ja olen leväperäinen! Ja kuunnelkaa, onko minulla muka se kamala aksentti? No eipä ole, ei!

Joihinkin arvauksiin suhtaudun neutraalisti. Minusta on ihan mukavaa olla puolalainen tai unkarilainen. Tai norjalainen, hyvänen aika, mikä ettei. (Täytyypä muuten joskus väittää että olen. Jos en jaksa puhua Nokiasta, voin puhua vaihteeksi vuonoista.)

Misty Fjords

On meillä Norjassa hienot maisemat. (Valokuva Andrew Malone)

Ihmiset, jotka itse puhuvat hyvin puutteellista lontoota, saattavat luulla minua englantilaiseksi, joko siksi että puhun kieltä paremmin kuin he itse, tai yksinkertaisesti siksi, että ”Finland” nyt vaan kuulostaa niin vastustamattoman samalta kuin ”England”. Olen päässyt useaan otteeseen nyökyttelemään sille, kuinka sateinen paikka se minun kotini saarivaltio onkaan. (Haukotteleva osanottoni brittikulkureille.) Tai sitten korjaan sylki roiskuen: Fffffinland! Niin kuin sillä nyt olisi mitään väliä.

Mutta annas olla, kun jenkki luulee minua britiksi tai britti jenkiksi. Kyllä silloin ollaan rinta rottingilla. Minäkö! Minun suomalainen korostukseni – poissa! Lopultakin, kaiken tämän reissaamisen jälkeen! Yleensä syynä on kuitenkin ollut jokin moottorin hurina tai basson jumputus, jonka takia he eivät ole kunnolla kuulleet minua, ja heti kun hihkaisen ”why, thank you!” he erottavat härmän, joka kuultaa kyllä kaikesta läpi, vaikka kuinka suu pannaan. Mitä sitä kieltämään: ne ovat kauniita hetkiä niin kauan kuin kestävät.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden.

Se, kun minua luullaan ranskalaiseksi. ”Oh, vous me rendez trop heureuse!” huudahdan sieluni baskeri kallellaan ja olen valmis poskisuutelemaan koko maailmaa. Eikö savukkeeni roikukin sormissani kallellaan sensuellisti kuin aidolla pariisittarella? Eikö sen savu tosiaan kiemurra ylöspäin lumoavana kuin Moulin Rougen hämärissä aitioissa ikään? Eivätkö huuleni ole alati valmiit nytkähtämään tuolla hurmaavalla tavalla hiukan alaspäin vähätellen: ”Tant pis, je m’en fous!” Vähät minä siitä, että nämä ihanat ihmiset ovat poikkeuksetta henkilöitä, jotka tuskin osaisivat asettaa Ranskaa ja Turkkia oikein päin Euroopan kartalle.

ruelebastard

Mikä sitten on kaikkein pahinta?

Eikö se ole itsestään selvää?

Pahinta on, kun joku arvaa oikein. Kerran seistessäni tupaten täydessä Madridin metrossa muuan mies katseli minua tarkkaan. Jäimme pois samalla asemalla, ja hän sanoi minulle: ”Hyvää päivää.” Hän oli argentiinalainen homoseksuaali ja halusi mennä kanssani naimisiin saadakseen Suomen kansalaisuuden, mutta se on toinen tarina. Hän oli asunut Joensuussa ja tunnisti perunanenäni, siniset nappisilmäni ja korkeat poskipääni samalla varmuudella kuin lintubongari erottaa toisistaan punatulkun ja papukaijan. Pienen maan kasvatille tämä äkillinen lajintunnistus tuli tyrmistyksenä. Hänen edessään minulla ei ollutkaan paikkaa, jonne piiloutua.

Tuo kohtaaminen muistutti minua siitä, että identiteettishoppailuni on silkkaa ylellisyyttä. Siinä mielessä on lottovoitto syntyä Suomeen ja lähteä sitten pois – jos haluaa, saa olla maailmankansalainen, joku kulkuri vaan.

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>