Olinhan siellä minäkin

Thaimaassa vietetyn kuukauden jälkeen olen edennyt Kambodžaan ja alkanut päästä jyvälle. Liikkuessani yhdestä resortista ja hostellista toiseen on tullut selväksi, etten ehkä ole ainoa länsimainen nuori aikuinen, joka kiertää Kaakkois-Aasiaa pienellä budjetilla.

Tämän rapistunutta ranskalaista siirtomaacharmia henkivän, leveän joen varrella hiljaa elelevän trooppisen kaupungin huomassa mieleni on vallannut unelias tunne: paikat vaihtuvat, mutta vain vähän. Mitä muistamme palatessamme ja mitä haluamme muistaa, ja onko sillä väliä?

Matkan yksittäiset sattumukset muuttuvat tarinoiksi, tarinat kerrotaan baaripöydissä ja blogeissa ja kiteytyvät väistämättä, kunnes matkaaja ei enää erota todellista ja kerrottua muistoa toisistaan. Se mikä jää laimentamattomana jäljelle, se mikä kaivertuu lihaan, on tottumusten kudos, elämänmenon humina. Voimme kutsua sitä vaikka arjeksi.

Gekkoja. Bambumajoja. Riippumattoja. Varvassandaaleita.

Puuvillahousuja. Kookospähkinöitä. Kulkukoiria. Skoottereita.

Otetaan hostelli, jossa asun nyt. Meitä on täällä monia kansallisuuksia, tiedän sen kyselemättäkin, ja se on toki haltioitumisen arvoista. Mutta emme me ole mikään sillisalaatti tai sulatusuuni eri kulttuureja ja pyrkimyksiä ja elämäntapoja. Me jaamme saman arjen – me olemme naapureita, jotka vain sattuvat muuttamaan tavattoman usein.

Muuan Bangkokissa kohtaamani reissumies kertoi ovelin ilmein jatkavansa pääkaupungista Pohjois-Thaimaahan, sieltä Laosin kautta Vietnamiin ja sitten Kambodžaan. ”Menen siis toiseen suuntaan samaa reittiä, mitä kaikki kiertävät”, hän selitti. ”Suuri massa kulkee vastapäivään.” Hän piirsi sormellaan ympyrän ilmaan.

Kuvittelin mielessäni valtaisan rinkkakansataifuunin koko Kaakkois-Aasian yllä. Lihan, pölyn, hien ja tietenkin rinkkojen ympärivuotisen pyörteen. Olen sen matkassa, ja se kuljettaa minua melkein kuin itsestään.

Taifuuni ei kuulosta aivan harmittomalta. Mutta mitä oikeastaan arvostella? Kaikki kun on niin kaksipiippuista, ja paikallinen mentaliteetti sitä ja tätä. Se on selvää, että me olemme helvetin ärsyttäviä ja noloja.

Tykkäämme tropiikin hinnoista ja lämmöstä, mutta samalla rakastamme kaikkea länsimaista. Kahviloita, musiikkia, palvelukulttuuria, vessoja. Turha väittää vastaan. Pukeudumme miten sattuu. Tiedustelemme keneltä sattuu, mistä saa huumeita.

Ennen kaikkea meillä on huulillamme kaksi kysymystä. Yksi: mitä se maksaa? Kaksi: onko se jo pilalla?

Jonkun porhin paatti - kulkuri.org

Jonkun porhon paatti pilaa meidän paratiisin.

Koska me haluamme hyvät vibat. Me haluamme chillata. Haluamme valkoista hiekkaa ja kylmää olutta.

Suunnittelen paraikaa meneväni Koh Rongin saarelle, joka on Siaminlahdella Kambodžan Sihanoukvillen edustalla. Etukäteen lukemastani päätellen Koh Rong on jo-vähän-pilalla muttei-vielä-täysin-pilalla. Pilalla olon merkkejä ovat ilmeisesti ainakin lentokenttä ja langattomat nettiyhteydet.

Kaakkois-Aasiassa paikallisvärin säilyminen ei ole niinkään se juttu, vaan muiden turistien määrä ja heidän varallisuutensa. Siinä vaiheessa kun varakkaat turistit saapuvat, paikka on niin pilalla kuin olla ja voi. Koh Rongin matkailuinfosivulla todetaan lakonisesti: ”Tulevaisuudessa voit lentää suoraan Koh Rongin kansainväliselle lentokentälle. Muttet aivan vielä.” Mondon Thaimaa-oppaassa surraan massaturismin saapumista Ko Changille: sen mukaan saari olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa pysymällä ”villinorsuna” (chang tarkoittaa norsua).

Ja kuitenkin me mainostamme toinen toisillemme aina niitä viimeisiä paratiiseja. Mitä rauhallisempaa, sitä isompi hehkutus. Tarpeeksi hehkutusta, ja rauha on mennyttä.

Me turistit leikimme tuolileikkiä, kiiruhdamme kilpaa löytääksemme viimeisen turmeltumattoman sopukan. ”Mene nyt ennen kuin se on pilalla”, kaukokatseisimmat mainostavat. Luultavasti siinä vaiheessa kun pääset perille, on jo liian myöhäistä. Mutta meitä länkkäreitäkö varten se rauha siellä alun perin oli?

Tosiaan, paikalliset. Täällähän on niitäkin, miljoonittain itse asiassa. Harvoin tarvitsisi kävellä kilometriä kauemmas turistikortteleista saadakseen tuntea itsensä uusia tienoita kartoittavaksi sankarimatkaajaksi. Siellä kuulkaa riittää lääniä, joka ei ole ”pilalla”.

Miksi me farangit sitten tyydymme dokaamaan bungalow-ghetoissamme kaikesta nillityksestä huolimatta? No, koska muualla tuijotetaan. Koska muualla kirjaimet ovat vieraita, ja tunnistamme ruoka-aineista tsägällä riisin ja banaanin. Koska muualla kommunikaatio ihmisten kanssa ei välttämättä ole vaikeaa vaan mahdotonta. Usein tuntuu, että jos minun ja keskivertokhmerin välisen kielimuurin voisi nähdä, se kelpaisi maailman kahdeksanneksi ihmeeksi tuosta vain.

Itse pysyttelen länkkäreiden nurkissa muun muassa siksi, että tarvitsen kasvisruokaa ja netin. Ilman työntekoa sankarimatkailisin taatusti enemmän, tosin silloinkin palaisin välillä tutun ja helpon pariin. Jokaisella on omat syynsä. Mutta ”pilalle” menemisestä valittaminen, se ei ole ihan loppuun asti ajateltua.

Viime yönä juuri ennen nukahtamistani dormitoveri kavahti vuoteessaan puoli-istuvaan asentoon ja huusi jotakin kiireellistä, melkein kuin sotilaallista kielellä, jota en tunnistanut. Se kävi äkisti, ja säikähdin kuollakseni. Kun makasin kyljelläni tuijottaen pimeään ja odotin sykkeeni tasaantumista, käsitin kuitenkin hetken kauneuden. Nuori mies, josta en tiedä edes kotimaata ja johon tuskin saan koskaan tutustua, havahdutti minut yksityisimpiin huoliinsa niin kuin hän olisi veljeni. Ja niinhän hän onkin.

We are all the same

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>