Sisältäni työhuoneen löysin

Ison työprojektin deadline häämöttää, ja mielessäni on jälleen pyörinyt sana toisesta maailmasta: työhuone.

Työskentelymaisemani tällä hetkellä: vasemmalla meri, edessä punaisena pölyävä hiekkatie, jonka varressa pari liekaan sidottua lehmää mutustaa ruohoa. Taustamusiikkina toimii parin ranskalaisen turistin murehdinta siitä, miten huomenna päästään Thaimaahan ja onko raja auki normaalisti (älkää minulta kysykö, mistä moinen huoli kumpuaa). Tuuli pyyhkäisee välillä irtonaisen hiussuortuvan naamalleni.

Istun puupöllillä polvet kainaloissa ja jännitän selkälihaksiani pitääkseni hartiat oikeaoppisesti alhaalla. Välillä siemailen kahvia, mustana, koska maitoa ei kuulemma ollut. Pistorasiaa en ole vaivautunut edes etsimään – yleensä on pakko tehdä valinta ergonomian ja sähkön välillä.

Eikö asentoni kuulosta ergonomiselta, vai? Väärin. Tämä on terveellisimpiä työasentoja, mitä olen löytänyt moneen päivään. Ylellisyyttä. Jalathan eivät edes puudu. Tropiikissa kuumeneva kone ei keiku reisillä tomuisena lämpöhauteena, vaan kököttää pöydällä, joka ei keiku sekään! Näytöllä ja näppäimistöllä ei ole ainuttakaan ötökkää, ei elävää eikä kuollutta!

Kyky työskennellä missä tahansa on sukua kyvylle nukkua missä tahansa. Toisilta sitä löytyy, toisilta ei kerta kaikkiaan. Itseään voi tietenkin karaista – tiettyyn rajaan asti. Mutta väärässä mielentilassa kenestä tahansa kuoriutuu prinsessa, jonka herkkää hipiää se halvatun herne kaihertaa säälittä.

Työstressi on superhelppo tapa hankkiutua väärään mielentilaan. Sitä muuttuu kuin kissaksi, joka polkee tuolilla ympyrää etsien täydellistä nukkuma-asentoa. Ei, kyllä tämä on huono, kokeillaan uutta paikkaa. Ja taas uutta. Jos sopivaa paikkaa ei pikkuhiljaa ala löytyä, kissa samoin kuin freelancer hyppii seinille.

läppärikulkuri kissakuva

Ehkä olette jo huomanneet, että kuningasajatukseni on tuutata kaikki sekalaiset harmini tähän kolumniin, jotta pääsen tuulettunein mielin jatkamaan leipätyön parissa? Hyvä. Seuraavaksi muutama lempirepliikkini.

  • Mitä olet ajatellut tehdä huomenna? Tarjoamme retkiä vesiputouksille, autiorannalle, pippuritilalle ja kansallispuistoon.” No itse asiassa ajattelin tehdä samaa kuin eilen ja toissapäivänä ja tänään ja ylihuomenna. Istua tässä sinun nenäsi edessä, kuulokkeet päässä peittääkseni sinun musiikkivalintasi omillani, ja facebookata, tarkoitan työskennellä.
  • ”Haluatko hatsit iltapäiväjointistani?” Pidetään mielessä, jos jäljellä olevat keskittymiskyvyn rippeet alkavat häiritä. Tosin tuprahteleehan tuo savu sieraimiini näinkin.
  • ”Voi sinua, kun joudut tekemään töitä lomalla.” Tuota noin. Meillä länsimaissa se on vähän niin kuin loman määritelmä, ettei tehdä töitä. Selkokielellä en ole lomalla. Nyt, jos suot anteeksi, jatkan tuon mystisen epälomailun parissa.
  • ”Hostelli on suljettuna kello 10-17.” Note to self: vältä ranskalaisissa pikkukaupungeissa oleskelua deadlinen alla. Kun lopulta löydät hostellin ”siivoustauon” aikana paikan jossa on netti, sen salasana on 30 merkkiä pitkä, sisältää pieniä ja isoja kirjaimia sekä numeroita sekaisin ja on kirjoitettu käsin post-it-lapulle.

Ironista tässä kaikessa on se, että ärsyttävä pikkuvitutus on sitä pahempi, mitä paremmin asiat oikeasti ovat. Ekspatteja pursuava Kambodžan Kampot, jossa vietin viimeiset kaksi viikkoa, on liioittelematta luotettavien nettiyhteyksien runsaudensarvi. Silti lähdin, koska työskentely sujui niin huonosti. Hostelli oli päivisin meluisa ja hämärä, iltaisin täynnä liian kivoja ihmisiä. Ihana Epic Arts Café, joka tarjosi työ- ja hengailupaikan paitsi minulle myös paikallisille kuuroille ja kehitysvammaisille nuorille, onnistui menemään aina kiinni kesken tyydyttävimmän työskentelysession.

Löysin yhden paikan, Café Espresson, joka olisi periaatteessa kilpaillut Helsingin ja Berliinin parhaiden läppäriluolien kanssa sekä työskentelyolojen, kahvin että ruoan puolesta. No, mutta sielläpä olikin sujautettu jokaiseen kukkamaljakkoon elävä taistelukala löllymään. Sanoisin ”polskimaan”, mutta eiväthän nuo mahtuneet edes kääntymään siellä. Ei jatkoon.

Siispä pakenin Kampotin ”huonoja” työskentelyoloja Kepiin, josta ei saa edes kunnon kasvisruokaa ja jossa kaikki paikat ovat kilometrin päässä toisistaan.

Ehkä ongelma onkin pääni sisällä? Ei kakkaa, Sherlock.

Sen sijaan silloin, kun työskentelyn tiellä on oikeita esteitä, läppärikulkuri siirtyy tuimaan kriisitilaan. Muutama kuukausi sitten Intiassa lievästi sanottuna epäluotettavat nettiyhteydet ja katkeilevat sähköt kiristivät työaikatauluni anteeksiantamattoman tiukalle. Niinpä varasin loppupäiviksi kalliimman hotellin, jotta netti oikeasti toimisi ja puljun oma generaattori paikkaisi sähkökatkot. Istuin kolme päivää sängyllä ikkunattomassa, ilmastoidussa huoneessa, jynssäsin suomennosta valmiiksi yötä myöten – ja palautin sen melkein ajoissa, siis melkein (anteeksi, kustannustoimittaja). Jos ongelmat ovat pääni sisällä, niin siellä se työhuonekin on. Jatketaan etsintöjä.

Läppäri rannalla, palmuja

Stressasin täällä.

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

2 kommenttia

  1. Ahaha, niin tuttu dilemma. Joskus tulee kelattua, että onks tässä konseptissa nyt niinku päätä saati häntää: Sijaintina joku random kaukomaan kohde ja meikä vetelee pitkin kyliä läppäri repussa ja panikoi löytyykö WIFI-kahvilaa, jotta sais lähetettyä juttu X:n deadlineen mennessä. : ) Mutta aina sitä vaan saa uudelleen yllättyä, että jutut pääsee perille kohteesta kuin kohteesta.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>