Polvia myöten mutavellissä ja eväät loppu: kaksi hullua polkupyöräilijää Hồ Chí Minhin huoltotiellä

Taas yksi pyöräilypäivä keskellä sateista viidakkoa on tullut päätökseen. Pystytämme teltat varmuuden vuoksi tien sivuun, koska maastossa piilee laukeamattomia pommeja. Kaikkia tavaroitamme peittää mutakerros, ja kaverini käsi on turvonnut muodottomaksi. Seudun harvat asukkaat pelkäävät meitä kuin ruttoa. Käteinen alkaa olla lopussa, samoin ruoka ja vesi, eikä kauppoja juuri näy pankkiautomaatista puhumattakaan. Voisiko joku muistuttaa, miksi lähdin tuon hullun englantilaisen matkaan?

Reilu vuosi sitten otin lopputilin varastoduunistani kotona Hollannissa ja läksin Siperian rataa pitkin kohti Kaukoitää. Vietettyäni kolme kuukautta perillä Kiinassa kotiinpaluusta ei ollut puhettakaan, vaan halusin matkustaa ja seikkailla lisää.

Niinpä ostin maastopyörän ja teltan ja aloin pyöräillä Etelä-Kiinasta kohti Laosia. Sotkin paahtavassa huhtikuun helteessä useiden vuorten yli Laosin pääkaupunkiin Vientianeen. Siellä vastaani tuli Paul Woollams, 44-vuotias englantilainen pyöräilijä.

Paul oli ehtinyt pyöräillä jo pari kertaa maapallon ympäri. Hän kertoi minulle aikeistaan ajaa Hồ Chí Minhin huoltotietä pitkin Etelä-Laosiin. Kiinnostuin kovasti ja pyysin saada liittyä seuraan, eikä Paulilla ollut mitään sitä vastaan. Siitä tuli elämäni oudoin mutta myös ikimuistoisin ja hauskin reissu.

Hồ Chí Minhin huoltotie on monimutkainen teiden ja polkujen verkosto, jota pitkin Pohjois-Vietnam eli Vietnamin demokraattinen tasavalta kuljetti Vietnamin sodan aikana joukkoja ja varusteita etelään Vietkongille eli Etelä-Vietnamin kansalliselle vapautusrintamalle. Se oli ollut olemassa kapeiden metsäpolkujen muodossa jo satoja vuosia, mutta Pohjois-Vietnam alkoi käyttää ja kehittää sitä järjestelmällisesti vuodesta 1959 alkaen. Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusvirasto NSA on nimittänyt sitä ”yhdeksi 1900-luvun suurimmista pioneeritaidon osoituksista”. Sitä, ettei Yhdysvallat onnistunut katkaisemaan Hồ Chí Minhin huoltotietä, pidetään yhtenä keskeisistä syistä Pohjois-Vietnamin voittoon sodassa. Osa poluista oli olemassa vain Yhdysvaltojen sotilaiden harhauttamiseksi. [1]

Monet varoittivat meitä lähtemästä matkaan sateisena vuodenaikana, koska juuttuisimme mutaan. Emme kuunnelleet – olimme jo tehneet päätöksemme. Erään vientianelaisen baarin englantilainen omistaja oli ajanut aiemmin reitin maastopyörällä. Häneltä saimme reittiohjeet, jotka syötimme Paulin hienoon GPS-vempeleeseen. Ilman ohjeita emme olisi ikimaailmassa selvinneet reissusta.

Ensin pyöräilimme pääkaupungista itään ja käännyimme 8-tielle, joka vie kohti Vietnamin rajaa. Seurasimme sitä vain muutaman kilometrin matkan ennen kuin poikkesimme etelään johtavalle päällystämättömälle tielle.

Pyöräilyä, Ho Chi Minh Trail | Bas Duin | Kulkuri.org

Maastossa ajaminen oli tosi hauskaa, kunnes kaikkien varoitusten mukaisesti juutuimme polvia myöten mutaan. Auts! Pyöriä taluttaen etenimme kahdessa tunnissa neljä kilometriä. Lopulta olimme taas kuivalla maalla, yltä päältä mudassa. Pyörien jarrut eivät toimineet kuin satunnaisesti. Pysähdyimme tunniksi porottavan auringon alle rassaamaan pyöriä kuntoon.

Mitä etelämmäs pääsimme, sitä huonommaksi tiet kävivät. Kaiken sen mudan halki kyntäminen oli älyttömän raskasta. Jokia oli myös vaikka millä mitalla, ja koska oli sateinen vuodenaika, pikku puroista oli kasvanut jättivirtoja, jotka ahmaisivat siltoja.

Toisinaan jokien yli pääsi ainoastaan veneillä, joiden omistajat kiskoivat meiltä hirveät rahat. Budjettimme hupeni pikkuhiljaa, mutta oli pakko maksaa, jollemme halunneet kääntyä takaisin. Olisi ollut itsemurha yrittää lähteä kahlaamaan omin päin.

Myös niillä silloilla, jotka olivat vielä pystyssä, seisoi vartija vaatimassa maksua. Mikäs siinä: lähikylä oli rakentanut sillan ja tarvitsi elantonsa, ja sama koski venekuskeja. Fyrkka oli kuitenkin loppumassa, ja koska muutaman sadan kilometrin säteellä ei ollut pankkiautomaattia, se alkoi olla ongelma. Toinen murheenkryyni oli ruoan ja veden hankkiminen. Mitä syvemmälle viidakkoon etenimme, sitä harvemmassa tien varrella oli kauppoja ja kyliä.

Muutaman yön ajan leiriydyimme viidakkoon. Oli syytä katsoa tarkkaan mihin pystytimme teltan, koska seutu on vieläkin täynnä räjähtämättömiä pommeja sodan jäljiltä. Onneksi Paul oli paljon minua kokeneempi, ja opin häneltä valtavasti noiden kahden viikon aikana.

Etenimme mudassa huimaa kahdenkymmenen kilometrin päivävauhtia, ja seuraavalle isommalle paikkakunnalle oli vielä 80 kilometriä matkaa.

Jossain vaiheessa päädyimme niin syrjäiselle seudulle, että jopa tarvikkeita lähikyliin kuljettavista mopoista koostuva harva liikenne lakkasi tyystin. Tien poikki nimittäin lojui suuri puu, jonka ohi mopot eivät päässeet, mutta me pääsimme, vaikkakin melkoisella vaivalla.

Ennen tätä paikalliset olivat olleet hyvin ystävällisiä ja vilkuttaneet meille ajaessamme ohi. Osa heistä oli hmong-kansaa. Mutta kun siirryimme eristyneelle alueelle, tunnelma muuttui täysin. Meidät nähdessään ihmiset pelästyivät niin, että lähtivät pinkomaan karkuun syvän kauhun vallassa. He heittivät kantamansa tavarat käsistään juostakseen nopeammin. Emme olleet uskoa silmiämme. Mitä helvettiä tämä oli?

Myöhemmin ajattelimme, etteivät he varmaankaan olleet eläissään nähneet valkoista falangia. Ehkä vanhukset kertoivat yhä kauhutarinoita sodasta, jolloin falangit tulivat aseineen ja pommeineen.

Kaiken kukkuraksi Paul kaatui pahasti pyörällä. Hänen käsivartensa turposi isoksi ja vuoti vuolaasti verta. Se oli pelottavaa. Olimme keskellä ei-mitään. Jos vamma olisi vakava, olisimme kyynärpäitä myöten kusessa. Onneksi minulla oli ensiapusetti mukana, ja haavojen puhdistamisen jälkeen tilanne ei näyttänyt enää niin pahalta.

Katastrofit kuitenkin seurasivat toisiaan. Kun meiltä loppui vesi ja melkein kaikki ruoka, jouduimme keittämään jokivettä juotavaksi. Sitten kaasu loppui, ja jouduimme juomaan sitä suoraan pikku puroista, joita tien poikki mutkitteli. [2]

Sitten edellisen isomman paikkakunnan olimme viettäneet jo kolme päivää viidakossa, ja seuraavaan kaupunkiin oli vielä 40 kilometriä matkaa. Rahamme olivat kokonaan lopussa, ja kun saavuimme uuden joen rantaan, meillä ei ollut millä maksaa kyydistä. Jouduimme kerjäämään, että he veisivät meidät toiselle puolelle: kaluna kaluna (”olkaa kilttejä” laon kielellä). Paikalliset nauroivat eivätkä oikein tajunneet, mitä yritimme sanoa. He halusivat dollareita, eikä meillä ollut niitä.

Veneellä tulvivan joen yli | Paul Woollams | Kulkuri.org

Ajattelimme, että meidän pitää antaa heille tavaroitamme vastineeksi kyydistä, mutta onneksi Paul lopulta löysi yhden dollarin takkinsa taskusta. Miehet ottivat sen vastaan ja kuljettivat meidät valtaisan joen poikki. Tarvittiin kahdeksan miestä seisomaan vedessä veneen vierellä ja työntämään sitä eteenpäin. Oli onnekasta, että he auttoivat meitä. Takaisin emme olisi voineet mennä: olimme jo ylittäneet monta jokea eikä oikotietä ollut.

Koettelemus ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Meillä oli vielä kaksi jokea ylitettävänämme, ja rukoilimme mielessämme, etteivät ne olisi yhtä leveitä kuin edellinen. Muutama viime päivä oli ollut hyvin sateinen – olimme likomärkiä, väsyneitä, nälkäisiä, janoisia ja jokseenkin kyllästyneitä koko hankkeeseen. Yhteistyökin alkoi takkuilla, koska me molemmat olimme erittäin pahalla tuulella. Luojan kiitos viimeiset kaksi jokea eivät olleet yhtä isoja. Pääsimme ulos viidakosta vielä samana päivänä ennen pimeän tuloa.

Olin sanonut Paulille, että suutelisin kunnon tien asfalttia kun pääsisimme vihdoin pois siitä mutavellistä, ja juuri niin minä tein suurella riemulla. Tuntui mahtavalta olla taas sivilisaation parissa eikä enää viidakossa, näköpiirissä vain uusi kurja yö ilman vettä, ruokaa tai röökiä.

Hồ Chí Minhin huoltoreitillä oli meille vielä yksi ikävä yllätys varastossa: rankin kaatosade, jonka olen koskaan kokenut. Emme nähneet viittätoista metriä pidemmälle ja tuntui siltä, että sateeseen voisi hukkua. Mutta se ei haitannut enää. Meitä odotti ihana, iso lämmin ateria, kylmä olut ja mukava sänky, jossa nukkua.

Paul ja Bas pääsivät perille pitkän ja raskaan matkan päätteeksi | Paul Woollams | Kulkuri.org

Bas (vas.) ja Paul pyöräilivät noin 1000 kilometriä kolmessa viikossa.

Basin ja Paulin pyöräreitti katkoviivalla halki Etelä-Laosin | public domain | Kulkuri.org

Bas ja Paul seurasivat reittiä Vientiane – Paksan – Vieng Kham – Lak Sao – Xepon – Dong – Kathang – Sekong – Saravan.

[1] Lähteet

[2] Kulkuri.orgin huomautus

Virtaavankin veden juominen luonnosta keittämättä ja puhdistamatta on vaarallista. Jos innostut lähtemään viidakkoon, älä tee kuten Bas ja Paul vaan ota mukaan vedenpuhdistustabletteja, jollet halua jäädä miettimään, minkä bakteerin tai loisen olet napannut tuliaiseksi.

Bas Duin

23-vuotias puuseppä Hollannin Heemskerkistä. Sai lapsena kuunnella kulkurisetänsä tarinoita maailmalta ja päätyi lopulta itsekin vaeltamaan. Kaipaa kotoa lämmintä suihkua ja perhettä.
Bookmark the pysyvä linkki.

2 kommenttia

  1. Paul Woollams

    Boiling water is one of the effective ways of obtaining clean,safe drinking water.

    • Maija Kauhanen

      Indeed it is, and any other implication is unintentional. However, I do recommend packing some water purification tablets as a backup, just in case the trip turns out longer than planned and you run out of gas for the camping cooker.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>