Rinkka selässä, herne nenässä

Elämäni nomadina -kirjan kansi | kirjailija Päivi Kannisto | kulkuri.org

Päivi Kannisto: Elämäni nomadina. Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkaajia. Atena Kustannus. 2012.

Päivi Kanniston omaelämäkertaa, matkakertomusta, historiakatsausta, kirjallisuusesseetä ja haastattelututkimusta yhdistelevä teos Elämäni nomadina alkaa huikealla tarinalla rakkaudesta ja irtiotosta. Kannisto tapaa miehensä Santerin juhlissa, jotka tämä on järjestänyt avioeronsa kunniaksi. Kohtaaminen hulppeassa omakotitalossa Kauniaisissa johtaa päätökseen: on lähdettävä, yhdessä. Pariskunta menee naimisiin, myy omaisuutensa ja lähtee matkaan. Kirjan kirjoittamishetkellä ”ikuista häämatkaa” on jatkunut kahdeksan vuotta.

Kannisto määrittelee kirjansa aiheeksi nomadisen matkan, päämäärättömän, kodittoman vaeltelun, ja rajaa näin ulkopuolelle reissut, joilta palataan suunnitellusti kotiin. Nomadi-termi on tarkoitukseen oikein sopiva. Myös Kanniston haastattelemat matkaajat ovat tunnistaneet siitä itsensä. Pallontallaamisen historiaa kartoitetaan Intian sadhuista Yhdysvaltojen hoboihin ja matkakirjoja luetaan Marco Polosta George Orwelliin. Kirja on jäsennetty teemoittain, mutta niin löyhästi, että jälkikäteen on vaikea palata etsimään kiinnostavaa kohtaa. Lukukokemus muistuttaa sikäli romaania tai esseekokoelmaa. Jälkimaku on voimakas, muttei välttämättä miellyttävä. Kannisto selvästikin sijoittaa itsensä matkakirjallisuuden jatkumoon. Värikkäiden edeltäjiensä tavoin hän ei kaihda oman persoonansa esiintuomista. Muista matkalaisista tarinoimisen lomaan on lähes mekaanisesti upotettu omia näkemyksiä ja kokemuksia. Ratkaisu ei toimi, vaan kertomukset omilta matkoilta jäävät tyhjäkäynniksi. Aika on ajanut matkan kulkuun keskittyvien kertomusten ohi. Marco Polon kuvauksia Mongoliasta aikalaiset eivät edes uskoneet, ja myöhemmin ahmittiin brittikirjailija Robert Louis Stevensonin (1850–1894, mm. Aarresaari) selostuksia matkoistaan, koska useimmilla ei ollut mahdollisuutta päästä itse kaukomaille. Halpalentojen ja internetin aikakaudella jokaisella sen sijaan on varastossa samanlaisia matkakommelluksia kuin Kannistoilla, kuten ystäväni kirjailija Helmi-Maaria Pisara omassa tulikivenkatkuisessa arviossaan toteaa, ja tietoa vieraista paikoista on helppo saada. Nauroin kyllä kohdille, joissa Santeri Kannisto elehtii Kiinassa takapuolen pyyhkimistä saadakseen vessapaperia ja Tanskassa isäntä piilottaa viinipullot ja leikkuuveitset suomalaisilta vierailta, noilta verenhimoisilta juopoilta. Paljon vähempikin olisi kuitenkin riittänyt. Suurin osa Kanniston henkilökohtaisista stooreista menee siis toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kunpa sama tapahtuisi kappaleille, joissa hän kertoo mielipiteistään ja elämänfilosofiastaan. Kun kirjoittajan persoona on kirjassa avoimesti ja ilmeisen harkitusti pinnalla, on kai lupa sanoa suoraan: esiin piirtyy kuva omaan napaansa tuijottelevasta, pikkusieluisesta ja herkkänahkaisesta ihmisestä. Jo vuonna 2011, kun luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkelin Kannistojen elämästä (ei saatavilla verkossa), muilta osin inspiroivassa kertomuksessa jäi eräs seikka hämmentämään. Laskemalla yksi plus yksi voi todeta, että Kannistoilla oli matkaan lähtiessä taskussaan ainakin puolentoista asunnon myyntivoitot – Kauniaisissa ja Tapiolassa sijaitsevien – ja hyvin palkattujen työpaikkojen lopputilit sekä näissä hyväpalkkaisissa duuneissa ostetun irtaimiston myynnistä saadut varat. Kunnon matkakassa on tietysti hieno asia, eikä mitään ongelmaa olisikaan, jollei Kannisto huolellisesti sivuuttaisi sitä, että hänen oman matkansa taloudelliset edellytykset ovat monen nomadin (esimerkiksi allekirjoittaneen) käsityskyvyn yläpuolella.

Kysymys rahasta on kiinnostanut monia minunkin matkaani seuranneita. Alkumatkasta emme Santerin kanssa kirjoittaneet. Kerroimme kysyjille, että emme erityisesti pidä työnteosta emmekä siksi tee töitä. Seuraava kysymys koski luonnollisesti elantoa, ja kun en ollut huolissani säästöjeni hupenemisesta, epäilykset heräsivät. Tilanne muuttui, kun keksimme tituleerata itseämme kirjailijoiksi. Se tuntui olevan hyväksyttävä vastaus molempiin tunkeileviin kysymyksiin.

 

Anteeksi nyt vaan, kun puhun rahvaanomaisesti rahasta, mutta harva muu voi matkustaa kahdeksaa vuotta ja päälle rehennellä joutilaisuudellaan; rehentelyksihän se nimittäin menee ja pahasti. Kannisto huokailee, että ”[m]äärätön vapaa-aika ei sovi kaikille”, valittaa kun isännät kyselevät, mitä hän aikoo tänään tehdä, ja paheksuu kalenterin käyttöä. Joutilaisuuden yhdistäminen nomadiuteen tuntuu absurdilta, etenkin kun Kannisto muistaa kuitenkin mainita teknonomadit, kirjailijat, korumyyjät, hierojat, joogaopettajat ja muut itsensä tien päällä elättäjät. Hän myös tunnelmoi, kuinka nomadi voi milloin tahansa lähteä minne tahansa – vaikka tosiasiassa työt säätelevät monen pitkäaikaisen kulkurin reittejä ja aikatauluja. Tietysti voi ajatella, ettei kukaan meistä ole kohderyhmää vaan että Kannisto kannustaa lähinnä muita hyvätuloisia suomalaisia myymään kaiken, ottamaan hatkat ja elämään vapaaherroina. Ajatus siitä, että moinen lietsonta kantaisi liiemmin hedelmää, on kuitenkin lievästi sanottuna harhainen, minkä Kannisto näyttää itsekin käsittävän. Siitä huolimatta hän tulee leimanneeksi kaikki työtä tekevät protestanttisiksi raatajiksi, jotka eivät kerta kaikkiaan ”osaa” hypätä pois oravanpyörästä. Paha mieli on taattu.

Kirjan hämmästyttävintä antia on suora kuittailu tutuille Suomeen. Omien sanojensa mukaan buddhalaisen munkin tavoin elävä ja maailmankansalaisen passista haaveileva Kannisto ei suinkaan ole vailla siteitä synnyinmaahan, vaan vaikuttaa siltä, että kamoista eroon hankkiutuessa on monenlaista jäänyt hampaankoloon ja kourallinen herneitä nenään. Osansa saavat niin Päivin entinen poikaystävä, Santerin entinen tyttöystävä kuin Santerin siskot. Uskomatonta. Yllin kyllin löytyy myös puolustautuvaa tykitystä vastauksena ulkopuolisten kaikenkarvaiseen kritiikkiin ja ihmettelyyn. Kaikki tämä ei ole enää edes epäkiinnostavaa vaan erittäin kiusallista luettavaa. Jos Kannisto viihtyy reissussa, miksi on niin tärkeää korostaa, että tehty valinta on oikea? Ja jos minua kiinnostavat toisten sanasodat, voin katsoa saippuasarjoja.

Myötähäpeää herättää myös Suomen haukkuminen, joka saa huvittavia piirteitä. Suomessa suoritetaan ”ryppyotsaista kansalaisvelvollisuutta”. Hyvinvointivaltion holhouksen ”[t]ärkeimpänä tavoitteena on ollut sitoa kansalaiset yhteiskuntaan koulutuksen, työn, lastenhankinnan, kuluttamisen ja velkaannuttamisen avulla.” Taustalla on toki se, että Kannisto itse vei entisessä elämässään keskiluokkaisilla saavutuksilla pätemisen huippuunsa – lastenhankintaa lukuun ottamatta – siirtyäkseen lopulta toiseen ääripäähän. Jos vaihtoehtoja on kaksi: että välittää muiden mielipiteistä kaikessa mitä tekee tai sitten ei välitä paskaakaan, ymmärrän pesäeron tekemisen tärkeyden. Tämä on kuitenkin luonnekysymys, joten yleistäminen on ongelmallista. Minua on ärsyttänyt tapa, jolla tuntemattomat ihmiset puuttuvat keskustelupalstoilla Kannistojen elämänvalintoihin. Hiukan silti värähdin lukiessani, kuinka kirjoittaja leimaa miehensä kaksi lasta entisen suorituskeskeisen elämän hairahduksiksi.

Minä toteutin normia pyrkimällä uralla eteenpäin ja hankkimalla elämääni menestyksen merkkejä. Santeria normit ohjasivat myös perhe-elämään. Hän hankki kaksi lasta ja rotukoiran.

 

Kun ihminen siirtyy valtavirrasta poikkeavaan elämäntapaan, voi käydä kahdella tavalla: joko ymmärrys jokaisen yksilöllisiä tarpeita, mieltymyksiä ja edellytyksiä kohtaan lisääntyy tai sitten oma marginaalinen elämäntapa alkaa tuntua huimasti paremmalta kuin muiden valinnat. Kannisto näyttää paikoin pyrkivän ensin mainittuun, mutta lankeaa jälkimmäiseen yhä uudestaan. Välillä todetaan päälleliimatusti, että uskallus toteuttaa unelmiaan voi tarkoittaa montaa muutakin asiaa kuin matkustamista. Silti eron tekeminen nykyisen ja taaksejätetyn elämän välille näyttää onnistuvan lähinnä moittimalla suomalaista keskiluokkaista elämänmenoa. Arkipäiväiset asiat kuten asuntolaina ja lasten hankkiminen saavat demonisen hehkun. Jos Kannisto on onnellinen kuplassaan, jossa kaikki ”tavallinen” on vähintäänkin lammasmaista muiden esimerkin seuraamista ja valtion tottelemista, hyvä niin. Valitettavasti sillä ei kuitenkaan ole relevanssia kenellekään muulle, joten kirjaan sitä ei olisi tarvinnut kirjoittaa.

Noin puolet kirjasta on mukavaa ja inspiroivaa luettavaa. Mikäli kirjoittaja olisi malttanut rajata itsensä pois teoksen aiheesta – tai vaikkapa jakanut projektin kahdeksi kirjaksi, toisen aiheena minä ja toisen muut – lopputulos olisi taatusti ollut sekä vilpittömämpi että kiinnostavampi. Filosofian tohtori Kannisto referoi matkakirjallisuutta kauniisti ja rutiinilla ja kykenee halutessaan suvereeniin tutkijanotteeseen puidessaan nomadiystäviltään keräämäänsä haastatteluaineistoa. Yhteen tarkoitukseen voin suositella teosta varauksetta: avuksi muun luettavan löytämiseen. Lopusta löytyy erinomainen luettelo matkustamiseen liittyvää kauno- ja tietokirjallisuutta.

Arvion kirjoittaja on reissannut kaksi vuotta. Teos ei ollut arvostelukappale.

Mainos
Haluatko ostaa Elämäni nomadina -matkakirjan? Adlibris-verkkokirjakaupasta teoksen voi tilata kolmena eri versiona. Valitse alta haluamasi vaihtoehto ja katso saatavuus:
Kovakantinen kirja
Pehmeäkantinen pokkari
Ladattava sähkökirja.

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

8 kommenttia

  1. Travelin Wilbury

    Ihan samat fiilikset jäi ko. teoksesta. Lukiessani ajattelin, että kuinka voikaan ennakko-odotukset kirjasta romahtaa roimasti pakkasen puolelle todellisen kokemuksen osalta. Ja juuri mainitsemiesi asioiden suhteen. Sen ymmärrän, että Kannistot “do not give a f*ck”, mitä täällä heistä ajatellaan, mutta mikä pointti tuolla lapsellisella ja laaduttomalla dissaustykityksellä oikein on? Kuinka paljon heillä olisi laadukkaampaa annettavaa valinnoistaan?

    • Maija Kauhanen

      Hyvin sanottu. Kun moisia pitkän linjan suomalaisia nomadeja taitaa kuitenkin olla sangen vähän, niin on sääli että tästä sinänsä ainutlaatuisesta teoksesta jää niin tympeä maku suuhun.

  2. Kirja ei ole lukulistalla, eikä varmaan enää tulekaan. Minulla oli FB-yhteys erään ihan toisen asian takia, joten näin heidän FB-postailujaan. Ajan myötä yhä enemmän alkoi ihmetyttää ne, ehkä provokaatioiksi tarkoitetutkin, ilman sen kummempia perusteita esitetyt “avaukset”, joiden sisältö oli lyhyesti: Suomi on p***a maa! (koska kirjoittaja on sitä mieltä). Viimeisin avaus johti vähän linjaan: suomalaiset on aivopesty Armfeltin ajoista luulemaan, ettei Suomessa ole luokkaeroja ja nimenomaan siksi he eivät kapinoi, vaikka Suomi on erittäin hierarkinen maa. Kun se ei ihan tuntunut osuvalta, googlasin vastakkaista tutkimustietoa mm johtamisen hierarkioista ja linkitin sen heille:
    http://www.businessinsider.com/leadership-styles-around-the-world-2013-12
    Se dissattiin vain osaa suomalaisia koskevaksi ajatteluksi, mihin “erehdyin” vastaamaan, että johtajan tulee kuitenkin valita keinot, jotka kussakin kulttuurissa toimii ja heitin pari esimerkkiä sekä yleisesti että omasta kokemuksesta vs. ranskalainen, saksalainen, englantilainen ja yhdysvaltalainen (olen asunut 4 v L.A.:ssa ja työskennellyt isoissa kansainvälisissä yhtiöissä vuosia ennen yrittäjyyttä), kuitenkin yrityselämän tarinoiden kautta.
    Ne oli ilmeisesti heille “liikaa” ja pääsin luullakseni blocked -listalle, minkä jälkeen en nähnyt omia kommenttejanikaan, kun halusin varmuuden vuoksi tarkistaa, että en ole kiireessä tabletilta oikeinkirjoitus päällä kommentoidessa käyttänyt kieltä josta voisi loukkaantua.

    Voihan sitä näemmä provosoimallakin kerätä yleisöä, mutta hieman syntyy vaikutelma tahallisesta provosoinnista tai siitä, että heillä on tosiaan jäänyt pahasti herneet nenään tai kivi kenkään yksityis- tai työelämästä, ehkä verottajaltakin, jota kommenteissa säännöllisesti myös muistettiin mollata?

    Pariskunta olisi aika huvittava tapaus, elleivät he saisi Suomessa näinkin paljon julkisuutta (mitä on toki huolella rakennettu) ja julkisuuden varjolla ehkä harhautuu turhan moni kuvittelemaan, että karkuunjuokseminen ja maailmalta huutelu olisi isommassa mittakaavassa ratkaisu Suomen haasteisiin, joita toki riittää.
    Touhusta jää sellainen surullinen maku, että heidän oma ratkaisu pitää jostain kumman syystä perustella sillä, että kaikki muut ovat väärässä – esim mitä huonommin suomalaisilla menee, sen parempi.

  3. Tämä oli todella hyvä kirjoitus, Maija. Itse en ole lukenut enkä aio lukea Kanniston kirjaa, koska se on tekopyhää paskaa!

    • Kiitos kehuista, Sissi. Selvästikin sain sinut vakuuttumaan. Noin yleisesti ottaen olen tosin sitä mieltä, että jos haluaa esittää noinkin jyrkkiä moitteita, olisi paras tutustua teokseen ensin omin silmin.

  4. Moi! Kiitos hyvin kirjoitetusta ja näkemyksellisestä arviosta, joka poikkeaa muista vastaavista siinä, että olen sen kanssa tismalleen samaa mieltä.

    On hyvin vaivaannuttavaa lukea Kanniston ajatuksia muista historian nomadeista, jotka saavat häneltä nyrpeää nenää, koska ovat järjestäen feikkejä, tai kirjoittivat matkakirjoja tai olivat vain matkailijoita. Kukaan kirjassa esiintyvistä muista hahmoista ei ole sisäistänyt matkailun todellisuutta kuten Kannisto, jolla todella on varaa parjata Orwellinkin elämäntapaa “köyhäilyksi”. Kannisto itse ei muista mainita, mistä hänen varansa tulevat. Apurahat ja kirjamyynti ovat hyväksyttäviä tulonlähteitä romanttista nomadiunelmaa elävälle kaksikolle toisin kuin omistusasuntojen myyntivoitot ja ilmeisen kovapalkkaiset ammatit ennen matkalle lähtöä. Silti Kannisto kokee oikeudekseen näyttää keskisormea niille, jotka eivät ymmärrä vain ostaa matkalippua Brasiliaan ja sieltä Uuteen-Seelantiin.

    Kirja on muuten sujuvasti kirjoitettu ja siinä on paljon asiaa. Harmiksi on sekaan ujutettu hyvin katkeraa tilitystä kaikkea muuta maailmaa kohtaan.

  5. Hieno kriittinen arvostelu.

    Vaikka tutkimuksiakin varmasti kotimaisista yliopistoista löytyy, myös
    taitaville esseisteille löytyisi aihetta suomalaisten matkakertomuksien
    muutoksesta Internet-ajan koitoksessa. Itse ajoittaisin muutoksen jonnekkin 1990-luvulle, mutta uusia trendejä on syntynyt aivan hiljattainkin. Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa kaupallisin motiivein bloggaavat (jotka tosin harvoin saavat mitään merkittävää sanottua kauniiden kuvien koristeeksi), nuorten Madventures-hengessä tekemät YouTube-videot ja tietenkin koko “nomadi” käsitteen.

    Kuten arviossa nostetaan esiin, mukana on paljon kritisoitavaa, mutta
    toisaalta myös paljon helmiä. Jos omia reissujani mietin, niin esimerkiksi
    “joukoluhtala” (dot fi) ja “keranen” (dot org) ovat olleet hauskaa
    luettavaa. Pallontallaajistakin löytyy muutama hieno poikkeus. Kun näitä
    vertaa kansainväliseen Internet-tarjontaan, ei suomalaisilla ole mielestäni
    mitään hävettävää — vaikka Kannistoilla herneet nenässä puristaakin.

  6. Olen juuri lukemassa kyseistä kirjaa ja se rupesi ärsyttämään niin paljon, että aloin googlailla että mitä siitä netissä sanotaan. No, tämä ylläoleva kirjoitus ja siihen tulleet kommentit vain vahvistavat niitä ajatuksia joita minulle oli tullut tästä pariskunnasta.

    Hyvin naivisti kirjoittaja tuntuu ajattelevan, että kaikki maailman ihmiset voivat ryhtyä nomadeiksi. Kukas sitten ylläpitää niitä hotelleja, joissa hän asuu ja rakentaa ne asunnot, joissa hän majailee ja valmistaa ruuan niissä ravintoloissa, joissa hän aterioi.

    Lukemisen edetessä kirja on alkanut tuntua puuduttavan tylsältä kun omaa erinomaisuutta on niin kovasti ylistetty. Eivätkä kaikki vaellusvietin valtaamat pysty/halua elättää itseään kirjoittamalla. Ikävältä tuntuu myös oman erinomaisuuden korostaminen muita alas painamalla. “Tunne oma arvosi, anna arvo toisillekin”.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>