Minä itse! Digitaalisen nomadin vasemmistolais-individualistinen näkökulma hyvinvointivaltioon

Elämässäni toistuu kaksi tyypillistä tilannetta, joissa keskustelukumppanini – kuka milloinkin – huudahtaa kaikessa ystävyydessä vihaavansa minua. Ensimmäinen on se, jossa selitän matkustaneeni kaksi vuotta, koska pystyn tekemään töitä tien päällä. Toinen on se, jossa kerron saaneeni ilmaisen yliopistokoulutuksen.

Hyvinvointivaltion kasvatti herättää kateutta kaikkialla minne menee. En koskaan lakkaa olemasta ylpeä siitä, kuinka upea, fantastinen ja suurenmoinen järjestelmä synnyinmaassani on.

Samaan aikaan se, että Kela-kortistani on minulle yhtä paljon hyötyä kuin Kapkaupungin kirjastokortista olisi mummolleni, täyttää minut väkevällä vapauden riemulla.

Facebookissani jaettiin kuukausi sitten linkkiä www.eroahyvinvointivaltiosta.fi. Se on yksinkertainen, optimistinen, sinivalkoinen, hypnotisoivan oikeistolaisesti taitettu verkkosivu, jossa rohkein sanankääntein esitetään ”yksinkertainen mutta käänteentekevä” idea: hyvinvointivaltiosta pitää tehdä vapaaehtoinen. Kansalaiset voisivat jakautua niihin, jotka haluavat yhä maksaa veroja ja kehittää hyvinvointivaltiota keskenään, ja niihin, jotka haluavat erota siitä ja pitää itse huolen itsestään.

Ilmeisimpien vasta-argumenttien kumoamiseksi sivulla esitetään joukko lisäehdotuksia, kuten että hyvinvointivaltiosta eronneet maksaisivat yhä kymmenen prosentin tuloveroa kattaakseen osuutensa niistä palveluista, joiden ”käyttöä eivät voi välttää”, kuten julkisesta infrastruktuurista, poliisista ja armeijasta.

Uskomme siihen, että meillä itsellämme tulisi olla oikeus päättää, miten haluamme varautua elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin.

Minä puolestani uskon sivuston luojien yrittävän sanoa, etteivät he halua maksaa veroja, koska he eivät halua auttaa vähempiosaisia. Eihän edes Suomessa, tuossa ahdistavassa holhouslandiassa, ole varsinaisesti kiellettyä ottaa yksityistä sairausvakuutusta ja jättää menemättä sinne terveyskeskukseen.

Kirjassaan Elämäni nomadina, josta kirjoitin jokin aika sitten arvion, suomalaisnomadi Päivi Kannisto suomii hyvinvointivaltiota kitkerästi.

Alamaisajattelu on ohjannut suomalaisia passiivisuuteen. 1800-luvulla keisarin uskottiin jumalan tavoin pelastavan kaikista vaikeuksista. […] Nykyisessä uusavuttomuudessa on samoja piirteitä, mutta nyt apua odotetaan hyvinvointivaltiolta. Kyse ei siis ole vain pullamössösukupolvesta. Ilmiön juuret ovat syvemmällä […].

1950- ja 60-luvuilta lähtien hyvinvointiyhteiskunta on virittänyt holhoamisen huippuunsa. Kaikki tärkeät palvelut tuotetaan valtiojohtoisesti, ja valtio perii kansalaisilta verojen lisäksi erilaisia sosiaaliturva-, työttömyys- ja eläkemaksuja. Taustalla on ajatus siitä, että ilman ennakonpidätyksiä työntekijät törsäävät palkkapussinsa ennen aikojaan eivätkä kykene pitämään itsestään huolta. Valtion, viranomaisten ja poliittisen eliitin tehtävänä on korvata keisari ja huolehtia alamaisista.

Pullamössö? Uusavuttomuus? Holhoaminen? Alamaiset?

Kaikki ovat sanoja, joita käytetään yksinomaan jostakusta toisesta. Sanooko kukaan: ”En millään jaksaisi olla tämän hyvinvointivaltion holhottavana”? Ajatus on absurdi. Jos ei halua apua, sitä ei ole pakko ottaa vastaan. Jos apua tarvitsee, olisi hullua valittaa holhouksesta.

Nyt ei tosiaankaan ole muuta vaihtoehtoa kuin läjäyttää pöytään henkilöön käyvä argumentti. Yksinkertaistetusti voi sanoa, että hyvinvointivaltion vastaiset äänenpainot johtuvat puhujien rahoista. Vain joku, joka tietää varmasti tulevansa toimeen ilmankin turvaverkkoa, voi näin kääntää selkänsä muulle yhteiskunnalle.

Kuinka satumaisen onnekasta on olla minunlaiseni kulkuri, jolla ei ole kotona odottamassa ainoastaan perhe vaan kokonainen maa, jonka helmoihin palata tiukan paikan tullen! (Taikasana on asumisperusteinen sosiaaliturva.)

Aivan ensimmäisessä Läppärikulkuri-kolumnissani kerroin, että kun putosin Suomen sosiaaliturvan piiristä, olisin voinut polttaa Kela-korttini ja tanssia sen ympärillä. Kuten kaikki, olin turhautunut Kelan konemaiseen jähmeyteen, pitkiin odotusaikoihin, junnaavaan viestinvaihtoon. Sen voisi hoitaa niin paljon paremminkin. Ennen kaikkea olin kyllästynyt anelemaan. Rakastan riippumattomuutta ja syleilen sitä aina kun se on mahdollista. Toisin kuin Eroa hyvinvaltiosta -porukka, en rakasta rahaa. Se, että maksan tälläkin hetkellä täyttä tuloveroa Suomeen saamatta mitään ”takaisin”, ei häiritse minua pätkän vertaa, vaikka huvittaa kyllä. Sitä paitsi arvatkaa, onko lippu Helsinki-Vantaalle kourassa sillä punaisella minuutilla, kun huomaan olevani sairas, vammautunut, raskaana tai työtön? Kysymys on retorinen.

Vasemmistolainen individualistinen digitaalinomadi, Suomi on paska maa | Maija Kauhanen | Kulkuri.org

Ei se ole pullamössön mussuttamista. Se on valinta. Yhteiskuntamalli nimeltä hyvinvointivaltio on tuote, josta pidän. Fanitan sitä kybällä niin kuin ihmiset fanittavat Applea, Jaguaria ja Pradaa (ja minun mielestäni paremmasta syystä). Kallis, huolella rakennettu, luotettava, ylellinen. Sillä on omat heikot hetkensä, eikä se kaikkien mielestä erotukaan edukseen muista tarjolla olevista malleista. Mutta olen ehdottomasti kohderyhmää.

Jättäytyessäni maailman ja omien näppäimistöä takovien sormieni varaan astuin ulos luolasta ja oivalsin, että suomalainen hyvinvointivaltio on vain pieni, ihmeellinen sirpale maailman todellisuutta. Juuri tuon näkökulman vuoksi olin hetken valmis panemaan nimeni adressiin, jossa pyydetään – toivon mukaan symbolisesti – lupaa saada erota hyvinvointivaltiosta. Innostusta kesti pari sekuntia, kunnes tajusin, että adressin perustajien syyt kannanottoon olivat pitkälti päinvastaiset kuin itselläni.

Kaipa etsin tapaa ravistella ihmisiä tajuamaan, että hyvinvointivaltio ei ole itsestäänselvyys, jonka syliin voi unohtua kuin oravainen sammalhuoneeseensa. Kun vaihdoin Kela-kortin yksityiseen sairausvakuutukseen, joka käy kaikkialla maailmassa paitsi Yhdysvalloissa, eräs tuttava kauhistui sen eittämättä suolaista vuosihintaa. ”Oletko aivan varma tästä? Mieti, kuinka monta kertaa kävisit yksityisellä tuolla rahalla.”

Hänen hyvää tarkoittava kommenttinsa kertoo siitä, millaisessa kuplassa hyvinvointivaltion asukas voi elää.

Ensinnäkin: Kun Kela on pyytänyt korttinsa takaisin, ”yksityisellä” käymisestä on absurdia puhua, koska julkista terveydenhuoltoa ei ole minulle enää olemassa. Ei ole mitään asuinpaikan mukaan määräytyvää omaa terveysasemaa, jossa minulle on määrätty osasto ja sieltä oma lääkäri.

Toiseksi: Jos sairastun syöpään tai joudun auto-onnettomuuteen, ei ole enää olemassa mitään kaiken alla levittäytyvää turvaverkkoa, joka hoitaa minut puoli-ilmaiseksi kuntoon. Ilman vakuutusta maksaisin jättilaskun omasta pussistani – joka näillä tuloilla tyhjenisi muutaman ensimmäisen sairaalapäivän aikana.

Onko pelottava ajatus? Jos on, olen mielissäni. Toivoisin, että ihmiset oppisivat itse ja kunnolla ymmärtämään, mistä kaikesta hyvinvointivaltio huolehtii puolestamme, ja käsittäisivät myös, että se tekee niin koska annamme siihen luvan. Ehkä monikin pääsisi eroon byrokratia-aggressioistaan ja tunteesta, että joku holhoaa. Jokainen voi itse valita, kokeeko olevansa alamainen vai asiakas.

Siinä Eroa hyvinvointivaltiosta -ryhmä ja Päivi Kannisto ovat oikeilla jäljillä: tuudittautuminen saisi jo jäädä historian hämärään. EU:n vapaa liikkuvuus ja halpalennot ovat viimeistään tuoneet meille vapauden tutkia monenlaisia elämäntapoja, ja netin ansiosta kukaan ei voi väittää, etteikö tietoa mahdollisista vaihtoehdoista olisi helppo löytää. Hyvinvointivaltiossa on helppo elää tajuamatta vakuutuksista ja veroista mitään, enkä Suomessa asuessani koskenut noihin ikävystyttäviin aiheisiin pitkällä tikullakaan. En ole ylpeä tästä, mutten esimerkiksi tiennyt, mikä on TyEL-maksu, joka perittiin palkastani joka kuukausi. Olen saanut huomata, että on yllättävän mukava tietää, miten omat rahat liikkuvat ja mitä niillä saa.

Sosiaaliturvasta luopuminen tuntui kammottavalta ja vapaalta. Tunsin tekeväni kerrankin jotain itse. Kun kävin apteekissa Helsingissä ja kerroin ettei minulla ole Kela-korttia vaan skotlantilaiselta firmalta ostettu vakuutus, se tuntui suunnilleen samalta kuin sanoisin, ettei minulla ole napaa. Tai että olen valitettavasti unohtanut suomen kielen ja kanssani on puhuttava englantia.

On melkein mahdotonta kuvitella Suomea ilman sosiaaliturvaa. Kannattaa silti kokeilla. Silloin ainakin tiedät, mitä puolustat tai vastustat, mistä maksat ja kenelle, mitä saat tai mistä kieltäydyt. Olet yksilö, jolla on omat aivot. Hyvinvointivaltio on yksi tapa pitää itse itsestään huolta, aika hyvä tapa, jos minulta kysytään.

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>