Huippuja horisontissa

Minä ja matkatoverini olimme hikoilleet pari viikkoa helteisen Uzbekistanin historiallisilla nähtävyyksillä, kunnes saimme tarpeeksemme ja aloimme tähytä itään, kohti Tadžikistanin jäisiä, veitsenteräviä huippuja ja syviä jokilaaksoja.

Herrain piknikillä

Aamun sarastaessa hyppäsimme Samarkandissa marshrutkaan eli minibussiin ja hurautimme Tadžikistanin rajalle. Tulliselvityksiin syvällisesti perehtyneinä ja valtavan itseluottamuksen siivittäminä läpäisimme rajan vajaassa tunnissa. Pian hengittelimme vapaina Tadžikistanin ilmaa.

Keski-ikäinen tadžjikkimies, Osman, kurvasi paikalle kirkkaankeltaisella Ladallaan ja tarjoutui heittämään meidät rajakaupunki Panjakentiin vaatimattomaan viiden dollarin kiskurihintaan. Matkalla tuo oiva ja taloudellisesti ajava kuski tunnustautui suureksi Viron ja Suomen ystäväksi sekä fanaattiseksi saunojaksi.

Emme viipyneet Panjakentissä vaan käänsimme nokkamme saman tien kohti ylänköjen rauhaa. Ohi ajava ystävällinen jeeppikuski vaatimalla vaati saada ottaa meidät kyytiinsä – olihan hän menossa samaan suuntaan kuin me.

Kyydistä poistuttuamme taivalsimme vielä tovin ylöspäin, kunnes varjot alkoivat pidentyä laaksoissa ja sopivan leiripaikan löytäminen muodostui ykkösprioriteetiksi.

Telttapaikkaa etsiessämme silmiimme sattui jonnekin lännen suuntaan kumarteleva mies. Aurinko oli juuri katoamassa vuorten taakse, joten tähtäimessä lienee ollut Mekka. Maasto rukouspaikan ympärillä vaikutti leiriytymiseen sopivalta. Muita ihmisiä ei lähistöllä ollut, joten pyllistelyn tauottua kysäisimme mieheltä, josko tähän sopisi pystytellä telttaa. Eleistä päätellen vastaus oli ”totta kai” tai jotain sinne päin.

Kun majoite oli pystyssä, rupesimme suunnittelemaan sapuskan valmistamista. Tämä ei hurskaalle miehelle tullut kuuloonkaan. Varsin tahdikkaasti hän kehotti meitä panemaan sipulit, munat ja makaronit takaisin reppuun ja istumaan viltilleen. Jostain ilmestyi neljä miestä lisää, ja ympärillemme kiikutettiin salaattia, olutta, vodkaa, kivennäisvettä, valtava vesimeloni, höyrytettyä lammasta… Aggregaatti hurahti käyntiin ja viltin vieressä nököttävässä taulutelevisiossa alkoivat pyöriä tadžikistanilaiset karaokevideot. Ilta pimeni, vodka ei tuntunut hupenevan laseista lainkaan, ja viiksekkäät miehet sekä kirkkaanvärisiin huiveihin sonnustautuneet naiset jatkoivat päättymättömiä juhliaan kuvaruudulla.

Tadžikistan oli hurmannut meidät: kingiä jengiä ja upeita maisemia. Koska matkaajia ei maassa paljon käy, myöskään turismin lieveilmiöitä ei esiinny. Ihmiset ovat vilpittömän uteliaita ja auttavaisia.

Tadzikkinaisia ja aasi | Jussi Santala | Kulkuri.org

Seesteinen Kulikalonin laakso

Herrain piknik käynnistyi äänistä päätellen jälleen hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Kun kömmimme teltastamme, meidät viittilöitiin välittömästi nauttimaan aamupalaksi eilisen tähteitä. Jäähyväisten lomassa reppuihimme päätyi vielä leipää ja juustoa välipalaksi.

Päivän agendana oli nousta noin 700 metriä Kulikalonin maljalaaksoon, joka on kuulu jyrkkien vuorenseinämien reunustamista turkooseista järvistään. Vuoret varjostivat meitä polttavalta auringolta ja kävely sujui vauhdikkaasti. Jo ennen puoltapäivää saavutimme laakson reunan.

Kulikalonin laakson pohja on pääasiassa karua moreenimaata. Kasvillisuus rajoittuu käppyräisiin vuorisypresseihin sekä järvien alavien rantojen kosteisiin niittyihin. Laakson eteläreunassa kohoaa vaikuttavana Chimtarga-vuoren pohjoisseinämä. Sen 5489-metrinen huippu on suuren Fann-vuoriston korkein.

Puolisen tuntia rutikuivalla ja kuumalla moreenilla harhailtuamme päädyimme ensimmäisen järven rantaan. Pian löysimme lisää järviä, sinisen ja turkoosin sävyissä hohtavia. Niiden välillä risteilivät pienet purot.

Eräästä teetuvasta solisevan kosken rannalta loikkasi esiin rähjäinen mutta aurinkoisesti hymyilevä äijänkäppänä. Hän kutsui meidät matalaan majaansa teelle. Teekupposten jälkeen lähtöä valmistellessamme tarjosimme tuvan emännälle vielä paria somonilanttia vaivanpalkaksi, mutta hän kieltäytyi rahasta.

Lähestyessämme pystysuoria seinämiä laakso muuttui aina vain kauniimmaksi. Toiseksi viimeisellä järvellä näimme sinisen veden ympäröimän niemennokan. Sen päästä, sypressin varjosta, löysimme juuri teltan mentävän tasaisen läntin. Chimtargan lumiset huiput heijastuivat tyynestä järvenpinnasta ja vieressä solisi raikas puro. Paratiisi. Retkikuntamme jumittui tälle paikalle kahdeksi päiväksi ihmettelemään maailman kauneutta.

Päivät kuluivat ympäri laaksoa vaellellen, ja iltaisin ihailimme huippujen alati muuttuvia värisävyjä. Tyyni vedenpinta toisti vuorten koko väriskaalan hohtavan valkoisesta räikeän oranssiin ja lopulta monien sinisen sävyjen kautta yön tummaan harmauteen.

Punaisena hehkuva vuorenhuippu heijastuu lammen pinnasta | Jussi Santala | Kulkuri.org

Järvenpinta Kulikalonin laaksossa.

Retkivarusteiden pakkailua järven rannassa, Tajikistan | Jussi Santala | Kulkuri.org

Tuskien taival halki Alauddinin solan

Kolmantena aamuna oli aika lähteä liikkeelle. Edessä oli nousu 3800 metrin korkeudessa sijaitsevaan Alauddinin solaan ja edelleen 1000 metrin laskeutuminen samannimiseen kirkkaista järvistään kuuluun laaksoon. Aamu oli kaunis, mutta käveleminen takkusi lepopäivästä huolimatta. Liekö minulla ollut reissu-uupumusta, kun ruoka ei maistunut, hengästytti, väsytti ja mikään ei oikein kiinnostanut. Kiipeäminen solaan oli yhtä tuskaa.

Noin 3500 metrin korkeudessa pelastava enkeli liihotti luoksemme tadžikistanilaisen aasimiehen hahmossa. Aasimies oli juuri ohittamassa rinteessä rämpivää retkikuntaamme, kun hän vinkkasi meitä nakkaamaan isomman rinkoistamme vain hieman vastaan harovan aasin jo ennestään notkolla olevaan selkään. Juuri tuona tukkoisena päivänä palvelus tuntui korvaamattomalta.

Hieman myöhemmin imeskelimme kuivia leivänkannikoita tuulisessa Alauddinin solassa, kun paikalle saapui suojelusenkelimme työnantaja, sveitsiläinen perhe. Perheen poika oli tyttöystävineen matkaamassa polkupyörillä Sveitsistä Hong Kongiin ja vanhemmat olivat lentäneet matkan varrelle viettämään jälkipolven kanssa kesälomaa Fann-vuorilla. Sveitsiläisten meille tarjoamat tuoreet omenat tekivät kauppansa!

Laskeuduttuamme pitkän alamäen saavuimme varpaat hellinä Alauddinin laaksoon. Rinkka oli päätynyt aasimiehen mukana sveitsiläisten leiriin ja siitä vierestä järven rannalta löytyi meillekin telttapaikka. Jonkinlainen selitys päivän kärsimyksille saatiin kuumemittarin avulla: minulla oli lämpöä 37,6 astetta. Iltapäivä kului teltassa levytellessä. Iltaa kohden ruoka alkoi kuitenkin taas upota ja uuteen aurinkoiseen aamuun heräsin entistä ehompana.

Sveitsiläinen kahden aasin karavaani, Tadzikistan | Jussi Santala | Kulkuri.org

Sveitsiläisperheen aasikaravaani tekee taivaltaan.

Kaksi syvän sinistä järveä karun laakson pohjalla | Jussi Santala | Kulkuri.org

Alauddinin järvet.

Kirottu laakso

Aamu alkoi radikaalilla mutta kunnianhimoisella suunnitelman muutoksella. Päätimme pyrkiä ”oikaisemaan” 4000 metrissä sijaitsevan Kaznokin solan kautta Iskander-järvelle. Sveitsiläisiltä lainaamillamme kiikareilla tarkastelimme seuraavan päivän reittiä kohti solaa. Lumisessa rinteessä näkyi selkeä polku, ja olipa solan huipulla muutama ihminenkin. Matkalla haastattelimme vielä yhtä venäläistä retkikuntaa, joka oli juuri ylittänyt solan: “ei ongelmia”.

Tähän asti selkeänä pysytellyt sää alkoi oikutella saapuessamme 3500 metrissä sijaitsevalle Mutnoje-järvelle. Onnistuimme pysymään kuivina vielä telttaa pystyttäessämme, mutta lopulta tihkusade uitti meidät niin, ettei telttaa viitsinyt mennä kastelemaan. Haimme sateensuojaa suurten lohkareiden alta.

Vuorten huiput katosivat pilviin ja koko loppupäivä kului harmaissa merkeissä. Myös yön läpi satoi, ja ropinaa rytmittivät vuorten väleissä kaikuvat ukkosen jyrähdykset.

Aamupalan aikana pilvipeite alkoi rakoilla. On uskomatonta, miten sää vaikuttaa luonnossa liikkujaan. Pari auringonsädettä ja fiilis on tyystin eri. Päätimme siis epävakaasta säästä huolimatta yrittää solaa.

Taipaleen ensimmäinen puolisko sujui helposti moreenilla alaspäin rullaillessa. Pian alamäki kuitenkin jyrkkeni, ja kaltevat lumiset rinteet saivat meidät puuskuttamaan hengästyneinä. Viimeistä jyrkkää nousua sävyttivät hyinen viima ja räntäsade. Solan huipulla taivas selkeni hetkeksi ja Chimtarga-vuoren veitsenterävä laki kimalteli pilvien lomasta. Laskeuduimme jyrkkää moreenia pitkin kohti kaukana alhaalla luikertavaa jokea ja pientä, vihreää laaksoa.

Lähempää tarkasteltuna laakso osoittautui pystysuorien tummanpuhuvien seinämien rajaamaksi kivikkoiseksi ränniksi, jonka halki sola jatkoi laskeutumistaan aina vain jyrkempänä. Moreeni vaihtui pieneksi jäätikönrannuksi ja sitten aina vain jyrkemmäksi paljaaksi kallioksi. 450 metrin laskeutumisen jälkeen edessämme oli pystysuora pudotus alas. Tämänkö takia monilla vastaantulijoilla oli jääraudat ja köydet mukanaan? Fann-vuoret ovat venäläisten alpinistien suosiossa ja syystä: vertikaalia kiivettävää jäällä ja kivellä riittää. Könyäminen isot rinkat selässä alkoi kuitenkin tuntua märällä ja irtomoreenin peittämällä kalliolla äkkiä vaaralliselta.

Pikapalaverissa löimme faktat pöytään. Eteenpäin ei pääse. Palaaminen takaisin edelliselle leiripaikallemme Mutnoje-järvelle ei myöskään tulisi onnistumaan. Iltapäivä oli jo pitkällä ja olimme aivan puhki. Päivänvaloakaan ei ollut jäljellä enää paria tuntia pidempään. Ainoa mahdollisuutemme oli palata ohittamaamme synkkään laaksoon ja leiriytyä sinne. Polun katkeaminen jyrkänteeseen tuntui meistä vain niin käsittämättömältä. Oliko laaksossa tapahtunut maanvyörymä? Oliko yöpyminen edes turvallista?

Ponnistelimme moreenin läpi takaisin ylös laaksoon. Löysimme tasaiselta keskiharjanteelta pienen kivistä raivatun aukion. Joku muu oli tainnut kokea saman kohtalon kuin me. Sumupilvet kiertelivät tummanpuhuvia huippuja, taivaalta tuli tihkua ja tuuli huokaili laaksossa. Tunnelma oli väsyneen euforinen, mutta toisaalta koko laakso tuntui kirotulta. Juoksevaa juomavettä löytyi jäätikön alta, kun vähän kaivoi. Söimme tukevan illallisen ja kävimme nukkumaan.

Jyrkkä laskeutuminen alas kohti surkeaa ruoholänttiä | Jussi Santala | Kulkuri.org

Tämä reitti jäi kesken.

Tältä maisema näytti reitin varrella | Jussi Santala | Kulkuri.org

Maisemia harhareitin varrelta.

Retkikunnan viimeinen koettelemus

Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Yöllä oli satanut lunta ja vuoret hohtivat valkoisina. Pääsimme takaisin Kaznokin solan huipulle vaivatta. Vastasataneen lumen läpi työntyi elinvoimaisena valkoinen kukka. Jäätiköt kimalsivat ja tuuli kiidätti valkoisia pilviä huippujen lomassa. Ihailimme maisemaa ja kaikella tuntui olevan taas tarkoitus.

Liu’uimme lumisia rinteitä alas ja hetken päästä nautimme lounasta auringon paisteessa Mutinoje-järven rannalla. Merkkejä ihmiselämästäkin alkoi taas näkyä – ensimmäisen kerran kahteen päivään. Päätimme jatkaa iltapäivän aikana vielä takaisin Alauddin-järville, jossa meitä odottivat teetelttojen kuumat lihapadat.

Käveltyämme puoli tuntia Chimtargan takaa alkoi kuulua ukkosen jyrinää. Tummanpuhuvat pilvet kerääntyivät laakson ympärille ja salamat räiskyivät. Rankkasade kirjaimellisesti piirtyi taivaan yli. Vuorten seinämillä seikkailevat kaiut saivat ukkosen jylisemään tauotta.

Järville saavuimme kuin uitettuina. Jumituimme ensimmäiseen kohdalle osuneeseen teetelttaan. Listalta irtosivat oluet, saslikit ja plovit (= riisi-vihannes-papupaistos). Aterian jälkeen painuimme nukkumaan.

Aamulla paketoimme leirin hyvissä ajoin ja ryhdyimme säätämään kuljetusta Dušanbeen. Saimme korvaamatonta apua venäjää taitavilta puolalaisilta, jotka olimme tavanneet aiemmin Uzbekistanin pääkaupungissa Taškentissa. Kerroimme karusta kokemuksestamme Kaznokin solassa, jolloin yksi kyytiä fiksaamaan saapunut paikallinen totesi, että ei alueella ole mitään vyöryjä ollut.

Mutta miten se oli mahdollista? Laakso, jota laskeuduimme, oli niin jyrkkä ja kapea, ettei mitään muuta polkua voinut edes harkita. Rupesimme syynäämään tarkemmin karttojamme ja muistilokeroitamme, kunnes hetken päästä tajusimme, mikä oli mennyt pieleen.

Olimme valinneet väärän solan. Nähtyämme sveitsiläisten kiikareilla ihmiset solan huipulla ei pieneen mieleemme ollut juolahtanutkaan, että solia voisi olla kaksi. Karttaamme oli kuitenkin merkitty ainoastaan se oikea, puolisen kilometriä lännempänä reitistämme sijainnut sola. Jälkikäteen hieman nolottaa, ettei tullut vieraassa ympäristössä ja merkitsemättömillä poluilla tarkastettua suuntaa kompassista. Pääasia kuitenkin oli, että tajusimme kääntyä ajoissa takaisin ja selvisimme ehjin nahoin sivilisaation pariin. Mukaan tarttui sentään pirusti oppia ja valokuvia sekä tarina, jonka kehtaa kertoa.

Ukkosmyrsky vuorten yllä | Jussi Santala | Kulkuri.org

Ukkosmyrsky lähestyy huippujen takaa.

Valkeita kukkia lumessa | Jussi Santala | Kulkuri.org

 

 

Kaikki artikkelin kuvat on ottanut Jussi Santala.

Jussi Santala

Harrastajakuvaaja, seikkailija ja merimies. Pitää monista asioista, mutta pitkästyy helposti. Kestosuosikkeja leiritulet ja aava meren selkä. Onnellinen ja eksyksissä tässä hyvien vaihtoehtojen runsaudensarvessa, jollaisena maapallo suomalaiselle esittäytyy.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>