Meikit, ketjut ja viha: Voiko nainen matkustaa yksin?

Muistan tarkkaan yhden ensimmäisistä kerroista, kun minua ahdisteltiin seksuaalisesti. Olin seitsemäntoista. Keski-ikäinen oliivi-ihoinen mies lähestyi minua, kun odottelin Helsingin asematunnelissa ystäviäni kaupasta.

– Anteeksi, hän aloitti kohteliaasti ja näytti valmistautuvan puhumaan lisää suomea. – Minä tukkään, pillu kun haju.
Pyysin häntä toistamaan. Olin varmasti kuullut väärin.
– Minä tukkään, pillu kun haju, hän lausui katsoen minua silmiin ja selvästi artikuloiden.

Olin lukenut Voima-lehden jokaisen numeron ja tiesin mitä pitää tehdä:
– Voisitko mennä pois. Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista, sanoin miehelle samassa selkeän kommunikaation moodissa.
– Okei, hän sanoi ällistyttävän kohteliaaseen sävyyn ja käveli pois.

Muiden palattua kaupasta kerroin tapahtuneesta. Samanikäinen miespuolinen kaverini sanoi:
– Ihmeellistä, että kehtaat noin kertoa siitä. Minua hävettäisi kauheasti.

Enkä tosiaankaan osaa selittää, miksi olen ollut niin onnekas, mutta tuo ja kaikki sitä seuranneet vastaavat tilanteet eivät ole koskaan hävettäneet minua. En ole tuntenut oloani haavoitetuksi enkä likaiseksi, harvoin edes pelännyt. Monet tilanteet ovat kadonneet muististani, mikä on tuskin harmillista muuten kuin nyt, kun yritän kirjoittaa aiheesta.

Sittemmin olen ollut yksin Berliinissä ja Barcelonassa, Madridissa ja Pariisissa, Lissabonissa ja Lontoossa, olen reissannut busseilla ja lentokoneilla Yhdysvaltain halki kahden ja puolen kuukauden ajan, hengannut yksin Thaimaan ja Kambodžan saarilla. Olen liftannut sekä yksin että tyttö- ja poikaseurassa. Kerran Hollannissa liftatessani auto pysähtyi ja pari poikaa huusi ikkunasta, että he veisivät minut paremmalle paikalle suihinottoa vastaan. Huitaisin kädelläni ja auto ajoi pois. Siinä pahin seksuaalinen uhka liftausurani varrelta.

Muutama vuosi asematunnelin tapauksen jälkeen olin mukana feministisen itsepuolustuksen ryhmässä, missä harjoittelimme tee-se-itse-hengessä tapoja, joilla altavastaaja voi taistella vastaan tukalassa tilanteessa. Ryyditimme jokaista iskua harjoitustyynyyn remakalla karjaisulla: ei! Myöhemmin olen kokeillut liikkeitä isokokoisten, kamppailulajeja harrastaneiden ystävieni kanssa ja todennut, että fyysiset opit taisivat jäädä hiukan puutteellisiksi. Sen sijaan olen ikuisesti kiitollinen siitä asenteesta, jonka omaksuin tunneilla: jahkailu ja kiltteys nurkkaan, omanarvontunto tilalle. Ei! Ei! Ei! Opin, että on luvallista tulistua millisekunnissa heti kun toinen ei usko eitä. Enimmäkseen olen hyödyntänyt oppeja yltymällä tarpeen tullen sangen pahasuiseksi. Kerran baarissa hulautin lasillisen vettä yhden sitkeän Mr. Ällön syliin. Ei uskonut puhetta.

Tiedän, että pahoja asioita ei aina voi estää tapahtumasta. En vähättele ystävieni kokemuksia. Kimppuuni ei ole käyty pimeällä metsätiellä tai autiolla asemalla. Olen kuitenkin seurannut, kuinka monet tuntemani naiset ja muut uhripositioon asettujat jäävät vatvomaan vähäpätöisiäkin tapauksia, kaikenlaista mitä sattuu kapakoissa ja kaupungin kaduilla. Kuinka kaikki sellainen kasaantuu heidän sisäänsä ja alkaa rajoittaa heidän liikkumistaan. Mikseivät he ymmärrä olevansa kuningattaria, ylhäisiä, itseriittoisia ja äärettömän arvokkaita? Mikseivät he silaa itseään teflonilla ja porskuta menemään?

Mallinukke roskalavalla | Maija Kauhanen | Kulkuri.org

Kaikki kunnia pippurisuihkeelle, mutta useimpiin ikäviin tilanteisiin riittää kaksi alkeellista työkalua: varautuminen ja viha.

Aloitetaan varautumisesta. Nuoret ja kokemattomat tytöt ja naiset ajautuvat helposti surkeisiin ja tympeisiin tilanteisiin tämän työkalun puuttuessa. Jos ei osaa odottaa tai välttämättä tunnistaakaan häirintää – ehkei edes vilpitöntä mutta yksiselitteistä ehdottelua – miten silloin osaisi myöskään kieltäytyä? Välillä joutuu katselemaan vierestä, kuinka kenties oman viehätysvoimansa lumoissa nuori nainen vähättelee mielessään miehen toiveita ja sivuuttaa torjunnan välttämättömyyden. Rohkaistuneena mies menee pidemmälle kuin tyttö olisi halunnut, ja niin hänestä kehkeytyy pervo kusipää. Vaikka koko tilanteen olisi jo paljon aiemmin voinut ratkaista yksi painokas, selkeä ei. Sääliksi käy kumpaakin osapuolta.

Se, että joskus täytyy osata torjua ehdotuksia, ei ole häirintää. Se on peliä, jota kaikkien on välillä kerta kaikkiaan pakko pelata. Omalla esimerkillään ei ole mahdollista häivyttää maailmasta seksuaalisuutta. Seksuaalisuus on sallittua jopa niille ihmisille, joita emme itse pidä viehättävinä. Harjoitellaanpa: ei!

Sitten pelosta. Kaikenikäiset naiset rajoittavat itseään monenlaisin keinoin, jotta mitään ei vain suinkaan tapahtuisi. Se on vahingollista monestakin syystä.

Ensinnäkin hätävarjelun liioittelu ainoastaan ruokkii ihmisen sisällä asuvaa pelkoa. Pelko tekee ihmisestä uhrin ennen kuin mitään on tapahtunut, ja turvaa se ei ainakaan tuo. Monien mielestä pelko ja epävarmuus jopa vetävät ikäviä hyypiöitä puoleensa. Suhtaudun tähän varauksella, koska se haiskahtaa uhrin syyttämiseltä: ”Mitäs pelkäät.” Varautuminen on välttämätöntä, mutta pelko on käännettävä vihaksi. Muistetaan, että olemme kuningattaria.

Harpon yksin öisen kaupungin halki puristellen käsiä nyrkkiin. Kun havaitsen takanani toisen yksinäisen kulkijan, harjoittelen mielessäni. Ei, ei, ei, ei! Saatan laulaa ääneen pitääkseni mielen ja askeleet reippaina.

Joudun tekemään nämä asiat pärjätäkseni, joten rajoittavatko maailman ja naiseuden realiteetit minua? Miten sen ottaa. En lähde viidakkoonkaan ilman hyttysmyrkkyä ja laastareita. Kun liikun yksin pimeällä, pakkaan vihan käsilaukkuuni kaiken varalta. Olisinko vapaampi, jos jäisin neljän seinän sisään, missä en tarvitse varusteita?

Naistenpäivä, rajat, rakentava viha | Maija Kauhanen | Kulkuri.org

Olen aivan liian utelias maailman suhteen tehdäkseni niin. Tietysti sitä saa jäädä kotiin tai kulkea ainoastaan toisten mukana, jos voi silti olla onnellinen.

Toinen kulkemistensa rajoittamiseen liittyvä ongelma on, että oma valinta muuttuu kovin helposti neuvoksi muillekin, ja siitä taas on enää lyhyt matka hysterian lietsomiseen. Nelikymppinen naispuolinen suomalaisystävä päätti jättäytyä Thaimaassa omilleen, kun intressit matkaseuran kanssa eivät kohdanneet. Hänen Facebook-seinälleen alkoi ilmestyä kommentteja: ”Tule kotiin!” Joku viittasi siihen, kuinka ”sielläpäin” naisen on turvatonta olla yksin. Thaimaassa?!

Minua suututtaa panikointi, jossa ihmisiä oikein yllytetään pelästymään enemmän kuin on tarpeellista. Se suututtaa minua yhtä paljon kuin jonkin vaarallisen mainostaminen turvallisena. Kun naiset varoittavat toisiaan paikoista, joita eivät tunne itsekään, he ampuvat itseään jalkaan. Miespuolinen saattaja vain jokaiselle kylkeen ja menoksi? Sitäkö me haluamme? Maailmassa on muutenkin tarpeeksi naisia, jotka elävät häkissä, kuka kultaisessa, kuka ruosteisessa. Mitä tapahtui saavutetuista eduista kiinni pitämiselle?

Joskus reissaajapiireissä vallitsee hämmentävä konsensus siitä, että tyttöjen ei pidä mennä sinne ja sinne tai tehdä sitä ja sitä. Tyttöjen antamat varoitukset ovat harvoin kovin yksityiskohtaisia siitä ilmeisestä syystä, ettei heillä ole kokemusta vältettävästä alueesta, koska he, no, ovat jättäneet menemättä sinne. Kun mies puolestaan neuvoo minua välttämään tiettyä aluetta, jolle hän itse menisi, tai kehottaa käymään siellä ainoastaan miesseurassa, näen punaista. Vaikka tarkoitus on hyvä, jossakin rivien välissä lymyää vanha asenne: se viha, jonka ansiosta voin liikkua minne tahdon, ei ole naisellista. On naisellista pelätä, pysyä kotona ja antaa miesten taluttaa.

Kun ajattelen kohtaamaani seksuaalista häirintää, vain yhdenlaiset teot ovat toden teolla haavoittaneet minua: sellaiset, joissa liikkumistani on rajoitettu. Kun Pariisin keskustassa mies lyöttäytyi kadulla seuraani niin, että minun oli pakko kävellä hänen ja korttelin seinän väliin jäävässä ahtaassa tilassa. Kun Helsingissä Baarikärpäsen tanssilattialla kaksi miestä likisti minut varoittamatta väliinsä kuin hampurilaisen pihvin. Edes lääppiminen ei tunnu niin pahalta kuin se, ettei minua päästetä lähtemään.

On toisia tilanteita, joita jään hautomaan siksi, että olen vihainen itselleni. Kun hostellihuoneen ainoan toisen asukkaan avausrepliikki on se, että olen kaunis ja hän tahtoo treffeille, ja huomaan pysytteleväni poissa huoneesta, kunnes hän on lähtenyt. Kun tuktuk-kuski seuraa minua kadulla ja kyytitarjoukset alkavat muuttaa muotoaan, ja ainoa mitä keksin on kääntyä kannoillani ja lähteä suuntaan, josta juuri tulin ja jonne minua ei oikeastaan kiinnosta palata. Miksen saatana ottanut sitä tilaa, joka minulle kuuluu? Miksen ollut oma pelottava itseni? Miksi annoin miehen voittaa?

En tyydy vähempään kuin siihen, että voin mennä minne ikinä haluan. Tietenkään en edes halua riisuutua alusvaatteisilleni keskellä intialaista toria. Olennaista on se, että päätän itse, mihin vedän rajan. En ole sokea ympäröivälle kulttuurille, mutta kukaan yksittäinen ihminen ei tule sanomaan minulle, mikä on sopivaa.

Intialainen tori, hedelmiä, vihanneksia | Maija Kauhanen | Kulkuri.org

Siihenkin, mikä on kenenkin mielestä vaarallista, suhtaudun epäillen. Mitä vieraampi kulttuuri, sitä enemmän tarvitsen kaikkia tiedonmurusia, mutta rakennan niistä oman käsitykseni ja yritän välttää hysteriaa. Intiassa muuan kaupanpitäjä kertoi kysyttäessä, että paikkakunnalla on yksi baari, mutta vilkaisi minua ja totesi, että naisen ei kannata sinne mennä. Myöhemmin toisessa kaupungissa menimme paikallisiin baareihin, joissa olin poikkeuksetta ainoa nainen, ja tajusimme, että tällaisesta paikasta kauppiaskin oli varmaan puhunut. Baareissa ei ollut kivaa, koska tunnelma ei ollut rento ja tasavertainen vaan ilolientä siemailtiin synnintuntoisen neuroottisesti ja minua vilkuiltiin hämmentyneesti. Sen sijaan valvotumpaa ympäristöä sai hakea. Kortinpeluukin oli kiellettyä.

Oivalsin, että jos näissä baareissa kävisi edes yksi nainen joka päivä, jokaisen naisen olisi edellistä helpompi tulla, ja ehkä kaikilla olisi lopulta hauskempaa.

Tapasin Thaimaassa eräällä boheemilla rannanpätkällä Oktawian, nuoren puolalaisen opiskelijan, joka oli liftannut yksin noin tuhat kilometriä Shanghaista Hongkongiin ja Thaimaassakin jonkin matkaa. Hän suunnitteli yöpyvänsä rannalla – hänellä oli niukasti rahaa, ja hän oli aina haaveillut yöstä aaltojen pauhussa. Koko rantaravintolaan ajautunut sakki, pääasiassa keski-ikäisiä miehiä, tyrmäsi ajatuksen liian vaarallisena. Sekä minulta että Oktawialta taisi mennä useampi tunti ennen kuin käsitimme, etteivät he puhuneet hietasääskistä, kulkukoirista ja nousuvedestä, vaan miehistä.

– Minunkin bungalowissani on tilaa, mutta ymmärrän, jos haluat nukkua tähtitaivaan alla. Jos haaveilet siitä, niin tee se. Olet liftari, kyllä sinä tiedät mitä tehdä, sanoin Oktawialle.

– Joku sentään ymmärtää, hän sanoi.

Sisukasta ja riehakasta kansainvälistä naistenpäivää 8.3.2014!

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>