Pariisissa olen mahtava

Katsoin tässä Vertigon ja kiitän Hitchcockia siitä, että seuraavana aamuna muistin pitkästä aikaa, millaista unta olin yöllä nähnyt. Unessa etsin Helsingistä paikkaa, minne viedä isoisäni syömään. Mieleeni tuli kaksi sopivaa ravintolaa. Toinen oli sen rautatieaseman ja Sokoksen välisen korkean rakennuksen alakerrassa, nimen olin unohtanut. Toinen oli Yliopistonkadun suuntaisella kapealla kujalla, josta tuli melkein Ateena mieleen, ravintolan nimikin oli Naxos, tai ehkä Nexus.

Aamulla herätessäni mieleeni tulvi muita piirteitä samasta uni-Helsingistä, jota tajusin nyt rakentaneeni yö yöltä. Siellä ratikkareitti jatkuu joskus suolle tai kiertää siirtolapuutarhan kautta, jos uneksija ei keskity. Senaatintorilta itään on vanhoja kortteleita jyrkässä rinteessä, vähän niin kuin Tukholman Södermalmilla siinä Vikingin terminaalin vieressä. Kaupunginosa ei kuitenkaan ole Kruununhaan tilalla, vaan olen varma, että kumpikin mahtuisi mukaan, jos unen logiikka sitä vaatisi.

Kun aamu on, en tiedä missä herään, lauletaan Juicen kappaleessa Viidestoista yö. Herääminen ilman paikan tajua kuvataan kirjoissa ja elokuvissa usein ahdistavana kokemuksena. Kenties olen kulkuri juuri siksi, että tuo tunne jos mikä kykenee päin vastoin nostattamaan hymyn huulilleni heti aamutuimaan. Missä olenkaan? Ai niin, tämä hurina, tämä pimeys, tämä omanlaisensa viileys: laiva saapuu kohta satamaan. Ai niin, herranen aika. Saavuin eilen illalla Intiaan. Kokonaan uusi maanosa, mieletöntä! Ai niin, olen Minnan luona. Kohta pääsen juomaan aamukahvit ystäväni kanssa.

Voisin melkein sanoa, että rakastan paikkoja, vaikka se kuulostaakin vähän älyttömältä. Muutamia poikkeuksia on: Champs-Elysées Pariisissa, Floridan Disney World, Pattayan ilotyttökorttelit, Frankfurtin keskusta. Niitä yhdistää rahan valta: ne ovat kaupallisia, sieluttomia ei-paikkoja.

Useimpiin muihin paikkoihin, joissa olen käynyt, minulla on ikävä. Matkakuume on eri asia: se on kaipuuta uusiin, tuntemattomiin paikkoihin. Ikävä on kaipuuta sinne, missä en tarvitse karttaa löytääkseni tieni perille.

Bangkok, buddhalainen temppeli | Maija Kauhanen | kulkuri.org

Helsingin metro, Suomi | Maija Kauhanen | kulkuri.org

Erasmus-vaihdon jälkeen huomasin, että kun kerran solmii syviä ystävyyssuhteita muualla asuviin, ei voi enää koskaan olla kotona, ikävöimättä ketään ja mitään. Koti hajaantuu tai pikemminkin kertautuu pitkin maita ja mantuja. Sama mikä koskee ihmisiä, koskee paikkoja – ja tietysti nuo kaksi ovat yleensä erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa.

Sinne tänne ikävöinti tekee olon mukavaksi. Jos minulla on yhtä aikaa ikävä Chicagoon, Kampotiin, Rethymnoon ja Berliiniin, en ole koskaan kovin kaukana kotoa.

Kun ikävöin paikkaa, ikävöin sen tuoksuja, sen värejä, ruokia, sen ilmaa. Ikävöin kieltä, jota siellä puhun. Ennen kaikkea ikävöin sitä ihmistä, joka siellä olen. Kun olen yksin Pariisissa, minulla ei ole koskaan kiire eikä tylsää. Olen tyyni, virkeä ja utelias. Metroasemien käytävillä ohittelen erivärisiä ihmisiä, kuuntelen kaakeliseinistä kaikuvaa haitarimusiikkia ja hengitän ammoniakin ja puhdistusaineen sekaista ilmaa. Pariisi on kallis ja ihmiset ovat töykeitä, mutta minä olen Pariisissa mahtava.

Elokuva, kirja tai sarja valokuvia voi saada ikävän oikein roihahtamaan. Piin elämä: pakko päästä takaisin Intiaan! Tuulen varjo: voiko joku selittää, miksen ole Barcelonassa! Entä sitten tämä video Hakaniemestä. Kyllä Helsinki on karun kaunis.

Kaunokirjallisuuden kääntäjänä olen yleensä vähintään kahdessa paikassa yhtä aikaa. Varsinkin dekkareissa nimetään kaupunkien katuja ja kahviloita tiuhaan, ja minun on tarkistettava kartasta, että henkilöiden kulkureitit kuulostavat uskottavilta myös suomeksi. Tutustun läheisesti mitä pienimpiin ja joskus mitä omituisimpiin paikkojen yksityiskohtiin. Olen “ollut” yhtä aikaa Kanarialla ja Kabulissa, Kambodžassa ja Irlannissa. Kerran käänsin Lontooseen sijoittuvaa kirjaa Lontoossa, olin siis harvinaista kyllä yhtä aikaa Lontoossa ja Lontoossa. Kävin Sohossa katsomassa baareja, joissa romaanin henkilöt istuvat. Olen kääntänyt useita ruotsalaisia trillereitä, joten selaimeni yhdessä välilehdessä on vähän väliä Tukholman kartta auki. Varmistaakseni, että takaa-ajokohtaus kuulostaa todenmukaiselta, raahaan ukkelin kartalle ja katson katunäkymästä, missä metroaseman sisäänkäynti sijaitsee tai kuinka jyrkkä ylämäki tässä kohtaa on. Kuinka ollakaan, ammattitautina minua sitten vaivaa jatkuva kaipuu Tukholmaan.

Enkö osaa pysähtyä, nauttia hetkestä? Olenko traaginen vaeltaja, aina ajamassa takaa unelmaa, aina ajatuksissaan jossakin muualla? Kysymykseen ei voi vastata toteamatta, että olen paitsi kulkuri myös nörtti. Samalla tavalla kuin kaikki lukutoukat ja leffahiiret, asetun välillä tukevasti jonnekin ihan muualle kuin missä olen ja saan siitä hirveästi iloa. Haluan ja saan koko maailman kerralla. Lennolla Bangkokista Kuala Lumpuriin otan mukavan asennon ja katson elokuvan Yhdysvalloista. Elokuvan loputtua olen miellyttävän hämmennyksen vallassa. Missä olenkaan?

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>