Eläköön hatkat!

Onko oikein ja moraalista jättää vaikeuksiin ajautunut kotimaansa vai pitäisikö taistella siellä oikeudenmukaisuuden puolesta? […] Olisikohan ollut oikea tapa ottaa hatkat silloin kun Suomi oli sodassa? Silloin oli oikein taistella isänmaan puolesta.

Timo Soini esitteli Svenska Ylen eurovaalikeskustelussa mielipiteitään jälleen tavalla, joka herätti pahaa verta sekä kanssakeskustelijoissa että suuressa yleisössä. Soinin älynväläystä seuranneessa keskustelussa Ylen uutisten EU-kirjeenvaihtaja Elina Ravantin kolumni nousi sosiaalisessa mediassa erityisen suosituksi puheenvuoroksi.

Moni tuntuu suotta loukkaantuneen hienosta, kulkurille aina ajankohtaisesta ilmauksesta “ottaa hatkat”.

Ottaa hatkat: lähteä kälppimään, karata, lähteä menemään. ”Otin hatkat himasta.” (Urbaanisanakirja.)

Hatka rimmaa näiden kanssa: aikamatka, ajomatka, alkumatka, automatka, avaruusmatka, esitelmämatka, etelänmatka, etumatka, harjoitusmatka, huutomatka… (Suomisanakirja.fi.)

Ilmaus on kaunis, koska ajatus on kaunis. Jos ei ole mahdollisuutta ottaa hatkoja sekä tarvittaessa että muuten vaan, asiat ovat huonosti ja vapauden jumalatar itkee. Silloin ollaan ehkä totalitaarisessa valtiossa, jonka rajat ovat suljetut. Tai sitten ihan tavallinen valtio vaatii lastaan tarttumaan aseisiin. Suomessakin voi käydä näin.

Vaihtelun vuoksi voi lähteä myös livohkaan, lipettiin, käpälämäkeen, huitsin Nevadaan tai vaikka lippahivoon.

Kaikkia näitä sanontoja kuten myös hatkojen ottamista yhdistänee se, että kyse on jonkinlaisesta äkillisestä ja muiden silmissä hieman vastuuttomasta lähtemisestä, ehkä vähän ovet paukkuen.

Itsekin otin käytännöllisesti katsoen hatkat Suomesta, ja kuinka sattuikaan, juuri Timo Soinilla oli merkittävä osuus asiaan. Kevään 2011 eduskuntavaalien jytky, perussuomalaisten mullistava vaalimenestys, vihlaisi pahasti. Tällaisessako maassa minä elän, ihmettelin. Kauaa ei tarvinnut ihmetellä. Pian vaalien vanavedessä ihmisten käytös kaduilla, julkisissa liikennevälineissä ja netissä alkoi muuttua. Epäkorrektista tuli rohkeaa ja törkeästä uraauurtavaa. Muut puolueet hymistelivät perässä.

En jatka tätä tarinaa pidemmälle. Suomessa asuvat lukijani tuntevat sen paremmin, itsehän otin hatkat.

Haave lähdöstä oli tietysti elänyt jo pitkään, mutta vaalit olivat se isku, joka kertaheitolla muutti haaveeni raudanlujaksi päätökseksi. Niin se alkoi jalostua suunnitelmaksi ja lopulta toteutukseksi. ”Ei täällä voi olla”, minä ja rikostoverini uikutimme toisillemme kesän ja syksyn mittaan. ”On pakko lähteä vittuun täältä.”

Maaliskuussa 2012 se sitten onnistui, alle vuoden kuluttua jytkystä. When there’s a will, there’s a way, kuten englantilaiset sanovat. Kiitos, Timo ja kumppanit.

Lipettiin lähtö toimi täsmälleen kuten oli tarkoitus. Aiemmin hermoja raastanut harmin aihe tuntuu näin paria vuotta myöhemmin, pallon toiselta puolelta katsottuna, jo varsin käsiteltävän kokoiselta, ja nykyään tärkein syyni jatkaa matkustamista on ennen kaikkea uteliaisuus – toki tiedän paremmin kuin hyvin, että kotimaan ongelmia se ei ratko pätkän vertaa.

Perussuomalaisten pööpöilystä saamme kuulla aina tasaisin väliajoin, se ei yllätä enää ketään, mutta minusta Soinin kommentti on erityisen kutkuttava juuri tällä hetkellä.

Olen syntynyt vuonna 1985, ja ensimmäistä kertaa sinä aikana, kun olen tajunnut mistään mitään, lehdistä voi lukea sellaisia otsikoita kuin Voiko vielä tulla suursota?

Yön pimeinä tunteina pöpperöinen mieleni aprikoi, mikä maa olisi oikein kaukana Suomesta eikä panisi pahitteeksi minun pienen elämäni jatkumista sen rajojen sisällä. Alun perin ympäristökatastrofin pelossa syntynyt sisäinen survivalistini onkin valmis astumaan johtoon aivan toisesta syystä, jonka ei ikinä pitänyt koskea meitä. Pitäisikö alkaa opetella tunnistamaan villivihanneksia, ja jos, niin minkä kasvillisuustyypin? Pystyn tappamaan torakan, mutta entä kalan, entä jäniksen?

En olisi enää maailmankansalainen vaan pakolainen. Mieluiten vain ihminen.

Elina Ravantti vetoaa kolumnissaan lukijan tunteisiin kertomalla oman isänsä evakkomatkasta. Kun syyllistät pakolaisia, loukkaat minunkin perhettäni ja vähättelet sukuni traumoja, hän näyttää sanovan, ja aivan oikeutetusti. On helppo ymmärtää, miksi kirjoitus on kerännyt peukutuksia laajalta joukolta suomalaisia.

Historian lehtien havistelu ja Suomen lipun heiluttelu voikin olla hyvä tapa vetää persuilta housut kinttuihin, mutta onko se tehokkain tapa edistää pakolaisten asiaa? On ankeaa, jos Karjalan evakoista kertominen onnistuu vielä nytkin herättämään suuremmat sympatiat kuin se, että puhuttaisiin jossakin elävien ihmisten todellisesta hädästä juuri nyt.

 

Darfurin pakolaisia, hiekka kohoaa | YK | kulkuri.org

 

Kongolainen pakolaislapsi | YK | kulkuri.org

 

Kiinan ja Intian rahoittama pakolaisleiri, Myanmarin hirmumyrskyn uhreja | YK | kulkuri.org

 

Keski-Afrikan Tasavalta, pakolaisia, lapsia | YK | kulkuri.org

 

Kosovolaisia lapsia leipiä sylissään | YK | kulkuri.org

 

Pikkutyttö palestiinalaisella pakolaisleirillä | Joel Carillet | kulkuri.org

 

Ensimmäisessä kuvassa on Darfurin pakolaisia. Kuva on Euroopan komissiolta.

Neljä seuraavaa kuvaa kuuluvat YK:lle. Niistä ensimmäisessä on kongolainen lapsi, toisessa hirmumyrskyn alta karanneita myanmarilaisia, kolmannessa Keski-Afrikan Tasavallan pakolaisia ja viimeisessä kosovolaisia lapsia 90-luvun lopulla.

Viimeisessä kuvassa on palestiinalaistyttö pakolaisleirillä. Kuvan on ottanut Joel Carillet.

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>