Jellona mielessäin

Den Glider In, Ruotsi uhkaa Leijonia | Anders Ljungberg | Kulkuri.org

On taas se aika vuodesta, jolloin on todella helppo uskoa, että tämä on paras aika vuodesta. Nimittäin jääkiekon MM-kisat. Olkoonkin, että ne pelataan Valko-Venäjällä ja tiedostavan penkkiurheilijan pitäisi kaiketi boikotoida koko penkkiä.

En sano muuta kuin sen, että on tosi helppoa olla tiedostava penkkiurheilija silloin, kun laji ei kiinnosta muutenkaan. Tiedän sen kokemuksesta. Lukioikäisenä uskoin, että jäähallien rakentamisrahoilla ostettaisiin monta keskoskaappia. Teattereista en ajatellut samoin. Olin kammottava elitisti.

Vanhuus ei tule yksin. Se tuo mukanaan oivalluksia. Kissataulu voi olla abstrakti, ja jääkiekko on näytelmä.

Parasta jääkiekossa on voitto. Se on palkinto, jonka penkkiurheilija saa vain hoitamalla työnsä. Istumalla sillä penkillään. Muuten voitto ei tunnu omalta. Kuin lukisi kirjasta vain viimeisen lauseen.

Minulla on ystäviä, joille maiden väliset urheilukilpailut ovat nationalistisuutensa vuoksi vastenmielisiä. Berliiniläiset kaverini kammoavat punamustakeltaisia lei-seppeleitä, joita kaupunki on jalkapallokisojen aikaan tulvillaan. Itsekin kutsuisin itseäni antinationalistiksi, ehkä jopa anarkistiksi. (Miksi kosmopoliitti ja anarkisti muuten kuulostavat niin erilaisilta ihmisiltä, vaikka kumpikin hylkää valtioiden rajat? Koska kosmopoliitilla on lentolaukku ja anarkistilla lippukeppi, niinkö?) Mutta toukokuu on kuukausista sinivalkoisin, ja ajatukseni liitävät Suomeen. Typistän kylläkin koko maan yhdeksi urheilujoukkueeksi, ellen sitten paisuta urheilujoukkuetta maaksi. Jos huudan ”Suomi, Suomi, Suomi”, tarkoitan taatusti Leijonia jokaisella kolmella kerralla.

Istuin kerran Ranskassa englantilaisessa pubissa katsomassa Englanti–Ranska -rugbyottelua kahden englantilaisen ja yhden suomalaisen kanssa. Asetelma takasi tiheän tunnelman. Erätauolla englantilaiset urheilupäissään pyysivät meitä suomalaisia laulamaan kansallislaulumme. Vaivauduimme. Ei se ole sellainen laulu, ei se ole tapana, me selitimme. Kuolisin häpeästä, jos joku täällä kuulisi ja tunnistaisi laulun, minä tunnustin.

Rehellisyyden nimessä saattaa olla, että kieltäydyimme kahdestakin vastakkaisesta syystä. Emme halunneet tehdä isänmaallisiksi miellettyjä asioita, koska se ei meistä ole siistiä eikä tunnu omalta. Mutta toisaalta meille on opetettu, että Maamme-laulu on aika harras asia, jota ei levitellä sinne tänne.

Uumoilen kuitenkin, että jos kyse olisi ollut Suomi–Venäjä -lätkämatsin erätauosta, Maamme-laulu olisi yhden tuopin jälkeen lurahtanut ilmoille jo helposti. Tarjoaako jääkiekko meille kanavan karnevalisoida isänmaallisuutta? Uljaasta kansallisesta leijonasta sukeutuu veikeä piirretty jellona. Suomen lipun värit painetaan puhallettaviin nuijiin, joilla nuijitaan vierustoverin päätä.

Tämä on valtaisaa ryöpytystä! Tämä on ryöpytystä! Tämä on isku! Se ei ole isku vyön alle, se on isku maaliin! Antti Pihlström iskee kuuteen-yhteen!

Antero Mertaranta, 15.5.2011

Vuoden 2011 MM-kulta kuuluu huikeimpiin Helsinki-kokemuksiini. Kahden yön ajan koko ydinkeskusta oli yhtä tuntemattomien halailua, suihkulähteissä uimista ja katoille kiipeilyä. Jytkyn autioittama maa oli jälleen iloisempi paikka elää.

Siksi minua hiukan pelottaa aina, kun olen toukokuussa jossakin muualla kuin Suomessa. Pelottaa että Suomi voittaa, enkä saa nähdä matsia Mertarannan selostamana tai ehkä en lainkaan. Pelottaa, että olen mielipuolisen riemuissani, eikä kukaan ympärilläni ymmärrä miksi.

Niin Pariisissa kuin Berliinissäkin on baari tai pari, jotka näyttävät kaikki MM-lätkäottelut. Suomen pelien aikana niissä puhutaan oletuskielenä suomea. Täällä Malesiassa tilanne on lätkän katselun kannalta jokseenkin onneton. Iltapelit alkavat kahdelta yöllä, ja valvominen olisi todennäköisesti turhaa, koska nettiyhteys ei yleensä kykene suoratoistoon.

Kun asuin Ranskassa, amerikkalainen ja kanadalainen kämppikseni katsoivat NHL:n pelejä ja minä MM-lätkää. Suomen voitettua USA:n yhdessä matsissa menin innoissani ilkkumaan asiasta amerikkalaiselle. Näin ystäväni ilmeestä, että tappio oli hänelle herttaisen samantekevä. Jouduin oikein nyhtämään hänestä esiin pettyneen reaktion. Kuvitelmani MM-jääkiekon merkityksestä osallistujamaiden asukkaille, ja sikäli yhtään millekään, alkoi tapauksen myötä osoittautua kauniiksi harhaksi.

Luulisi, että jo matkustelukin olisi ehtinyt laimentaa kiinnostustani Suomen jääkiekkomenestystä kohtaan. Näin ei ilmeisesti ole tapahtunut. Ehkä syynä on se ihana tunne, kun tietää kerrankin olevansa samaa mieltä kaikkien asiasta jotakin tietävien kanssa. Jääkiekko on aihe, josta voi keskustella toisen suomalaisen kanssa loputtomiin eikä sopu ei voi mitenkään vaarantua, koska jokainen tietää perimmäisen totuuden: Suomen kuuluu voittaa.

 

Valokuva Anders Ljungberg.

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>