Takaisin kotiin

Takaisin kotiin. Isännänviiri liehuu salossa |Maija Kauhanen | kulkuri.org

Menin käymään Suomessa. Edellisestä kerrasta oli kulunut kolmetoista kuukautta. Tältä siellä näytti.

Jo lentokentällä huomasin, että Suomi on täynnä pyöreitä keski-ikäisiä naisia, joilla on vaalea tukka ja silmälasit. Elokuun alussa he pukeutuivat caprihousuihin ja tunikoihin, vöihin ja farkkutakkeihin. Tajusin nyt, miksi Kreikassa tai Kanarialla tunnistaa suomalaisen naisen kilometrin päästä. Aavistuksen maskuliininen tyyli yhdistettynä naiselliseen pyöreyteen, usein somistettuna jollakin mikä on Nansoa tai Marimekkoa, näyttää niin suomalaiselta, että tulee äitiä ikävä.

Syksymmällä kaikki olivat mustissaan. Syyskuussa seisoin kerran alkuiltapäivästä liikennevaloissa Helsingin keskustassa ja katsoin kadun toisella puolella odottavaa väkeä. Ensi näkemältä mietin, että he kuuluivat jollakin tavalla samaan porukkaan, koska heillä oli samat vaatteet. Tarkemmin katsoen huomasin, että ihmiset olivat erikseen, kaikilla vain sattui olemaan musta takki ja arkiset housut. Vilkaisin alaspäin, olin pukeutunut mustaan anorakkiin ja sinisiin farkkuihin.

Jokaisella viikolla on oma numeronsa, ja ihmisellä oletetaan olevan kalenteri, johon ne kaikki on merkitty. ”Palaan asiaan viikolla 35”, joku voi sanoa.

Vihannekset punnitaan kaupassa itse.

Ihmiset juovat laimeaa olutta ihan järjettömän kokoisista tuopeista. Häkellyttävän usein he tekevät niin yksin. Määrätietoisesti, lukien iltapäivälehteä saadakseen juomiseen menevän ajan kulumaan.

Ihmiset myös polttavat tupakkaa kävellessään. Askeleet ovat nopeat, rivakat, tupakkaa suulle vievä käsi liikkuu samassa reippaassa tahdissa ylös alas.

Suomessa nautitaan, mutta aikaa siihen ei tuhlata. Hyvä arki on se juttu.

Kun juhlan aika tulee, saattaa käydä hullusti. Yhtenä elokuisena viikonloppuyönä nostin tasapainonsa menettäneen nuoren neidon bussin tieltä pystyyn. Hetken päästä, toisessa kaupunginosassa, tarkistin että samanikäinen mies hengitti, ennen kuin käännyin kulman taakse ja avasin oven tilapäiseen kotitalooni.

Monet paljon matkustavat suomalaiset valittavat härmäläistä hymyttömyyttä ja puhumattomuutta, ihmisten suoranaista tylyyttä. Kun palaa Lattareista aurinkoisena ilopillerinä, Alepan kassan ilme voi tuntua jäävesiämpäriltä. Nyt huomasin jotakin yllättävää: jurotuksesta harmistuminen on vaihe, joka menee nähtävästi ohi, kun vain jatkaa matkustamista.

Aiemmilla visiiteillä olin ottanut itseeni alinomaa. Nyt en huomannut mitään. Siis en mitään. Ikään kuin koko paljon puhuttua jurotusta ei olisi ollut olemassakaan. Joko uusi pääministeri oli onnistunut muuttamaan Suomen muutamassa kuukaudessa kansainväliseksi hymylandiaksi. Tai sitten olin itse muuttunut maailmalla niin hurmaavaksi, että kiroilevinkin siili oli sydämellinen minua kohtaan. Tai sitten – kuinka ihana ajatus – Kambodžan jylhä kielimuuri, Intian loputon tuijotus ja Portugalin härskit vislaukset olivat lopultakin tehneet minut immuuniksi ohimenevien kohtaamisten harmeille, antaneet kyvyn siloittaa niiden tuomat rypyt otsaltani heti kääntyessäni kulman taakse. Erilaisten ihmisten hujahtelu ohi oikealta ja vasemmalta oli tehnyt ikävistä sanoista ja ilmeistä juuri sitä, mitä ne ovat: ohimeneviä.

Näin pitkän tauon jälkeen Suomi ei ollutkaan masentavan tavallinen vaan jännästi muuttunut. Nyt siellä syötiin Putin-juustoa ja nyhtöpossua (joka kirjoitettiin joskus bullet pork), juotiin jotain hard ice tea -nimistä, kerrottiin susikoira Roi -vitsejä ja naurettiin Stubbin ilmeille eduskunnassa.

Helsingissä oli kakkosen raitiovaunu. Makkarataloon oli tullut yökerho. 3T oli muuttunut pelkäksi kolmoseksi ja Tiimari mennyt konkurssiin. Uudet rakennukset peittivät eduskuntatalon, kun juna saapui päärautatieasemalle.

Vasta muuttaessani pois asunnosta, jossa asuin kaksi kuukautta, tajusin että pahvi ja paperi lajitellaan Suomessa erikseen.

Olen ollut pitkään poissa kotoa enkä löydä keittiöstä katkaisijaa, lauletaan Ultra Bran kappaleessa Villiviini. Se, mistä haaveilin teininä kuunnellessani rakasta laulua, oli nyt totta.

En todellakaan löytänyt keittiöstä katkaisijaa. Toisaalta en tiedä, miksi olisinkaan etsinyt sitä juuri Suomesta. Olinko tullut ”takaisin kotiin”? Varsinkin alussa korjasin kaikkia, jotka käyttivät ilmausta. Olen vain käymässä, sanoin.

Mutta pian katkaisijan paikka tuli hyvin selväksi. Suomi alkoi sitoa minua paikoilleni ällistyttävää vauhtia, ja kun lopulta lähdin, tunsin riuhtaisevani itseni uudestaan irti.

Ei Suomi ole ainoa koti, mutta se on yksi monista. Vaikka useimmat ihmiset vain kiitävät ohitseni reissuelämän pyörteissä, niin myös koti syntyy ihmisistä: niistä, joiden kohdalle pysähdyn. Toisen tärkeän reissubiisini sanoin: Home is wherever I’m with you. Koti on siellä, missä olen sinun kanssasi.

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>