Tapaus Julie: Meksikossa raiskatun reppureissaajan tarina

San Cristobal de Las Casas, Chiapas, Meksiko; katunäkymä | (CC) Lorena Pajares | kulkuri.org

Julie on 27-vuotias ranskalainen nainen, ammatiltaan psykologi. Alkusyksystä 2014 hän jätti työnsä ja lähti reppureissaamaan Meksikoon. Lokakuussa hän pysähtyi San Cristóbalin koleaan ylänkökaupunkiin kahdeksi viikoksi – tietämättä, että oleskelusta tulisi paljon pidempi.

Sekä paikalliset että matkaajat, joita Julie San Cristóbalissa tapasi, sanoivat kaupungin olevan harvinaisen turvallinen paikka. Siksi Julie luonnollisesti antoi valppauden hieman herpaantua. Hän ei olisi voinut mitenkään odottaa joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi.

Yön tapahtumat

Julie oli viettänyt lokakuisen illan miespuolisen ystävänsä luona. Yöllä hän päätti palata majapaikkaansa puolen tunnin kävelymatkan päähän. Kello oli puoli kaksi. Ystävä kehotti Julieta olemaan varovainen ja ottamaan mieluiten taksin.

Ensin Julie päätti kävellä. Vanhan siirtomaa-aikaisen kaupungin kivetyillä kaduilla oli autiota, ja kolkko olo alkoi hiipiä hänen selkäpiitään pitkin. Henki höyrysi, askeleet kaikuivat.

Pääkadun varrella Julie lopulta pysäytti vanhan taksinrämän. Auton takapenkillä oli jo valmiiksi yksi asiakas, nuori mies. Nainen alkoi epäröidä. Hän kuitenkin kertoi kuskille, minne oli menossa, ja tämän ammattimainen ja asiallinen vastaus herätti luottamuksen. Meksikossahan on ihan tavallista jakaa taksi tuntemattomien kanssa. Julie päätti hypätä kyytiin.

Auto kaarsi heti pois pääkadulta, ja Julie aavisti jonkin olevan vinossa. Ensin hän luuli, että taksikuski yrittää valita kiertotien ja näin periä korkeampaa taksaa. Julie vaati kuskia pysäyttämään auton, mutta häntä ei kuunneltu. Kun hän yritti vauhdissa avata auton oven, takapenkin mies tarttui häntä kurkusta ja kuristi.

San Cristóbal ei ole iso kaupunki. Valaistut kadut jäivät taakse hetkessä, ja pian ympärillä avautuivat vain pimeiden metsien peittämät kukkulat. Oli turha huutaa apua.

Miehet olivat 20-25-vuotiaita ja tukevasti humalassa. He sanoivat Julielle, että jos hän tekee vastarintaa, hänet tapetaan. Julie päätti totella.

Raiskaus kesti arviolta kaksi tuntia. Auto kierteli pitkin pieniä vuoristoteitä koko tuon ajan ja pysähtyi ainoastaan, kun miehet vaihtoivat vuoroa. Sivukorvalla Julie kuuli puhelun, josta paljastui kyseessä olevan vuokra-auto. Miehet olivat varanneet taksin omaan käyttöönsä tuoksi illaksi, ja oikea omistaja soitteli auton perään.

Lopuksi miehet lupasivat viedä Julien takaisin San Cristóbaliin sillä ehdolla, että tämä ei huutaisi eikä juoksisi, vaan käyttäytyisi huomiota herättämättömästi. Miehet uhkasivat tappaa hänet, jos hän kertoisi tapauksesta kenellekään.

Julie jätettiin suuren kirkon taakse. Uupuneena ja hämmentyneenä hän harhaili katuja tietämättä missä oli, kunnes törmäsi sattumalta paikalliseen tuttuun. Tämä talutti hänet ministerio públicoon tekemään rikosilmoitusta.

Näin viranomaiset reagoivat raiskaukseen

Kello oli noin puoli viisi aamulla, ja päivystävä poliisi oli nukkumassa. Oveen piti kolkuttaa pitkään, ennen kuin hän heräsi ja tuli päästämään Julien sisään. Päivystäjä oli tyly. Hän ei tarjonnut uhrille huopaa lämmikkeeksi, ei vettä juotavaksi eikä vähäisintäkään myötätuntoa. Lain mukaan paikalla olisi pitänyt olla myös tulkki ja psykologi, mutta heistä ei kuulunut mitään.

Rikosilmoituksen tekeminen kesti tunteja, sillä Julien espanjan kielen taito oli puutteellinen. Hänen oli vaikea ilmaista itseään tarkasti, ja rikosilmoitusta kirjoituskoneella naputteleva virkamies ei ollut avulias. Poliisi myös ihmetteli ääneen, miksi Julie oli ollut kaupungilla niin myöhään, ja tivasi, miksi nainen meni taksiin, jossa oli miehiä. Häneltä kyseltiin, oliko hän juonut.

Uhrista yritettiin tehdä syyllistä.

Sairaalassa Julieta kohdeltiin asiallisesti. Lääkäri otti DNA-näytteen. Julielle annettiin katumuspilleri sekä antiretroviraalinen lääkekuuri HIV:n ehkäisemiseksi.

Poliisista ei ensin kuulunut mitään. Kaikki sanoivat Julielle, että poliisi ei tutkisi asiaa, koska uhri oli ulkomaalainen. Viranomaiset odottaisivat, kunnes hän lähtisi pois maasta.

Viisi päivää myöhemmin poliisi kuitenkin kutsui Julien takaisin kuultavaksi. Tässä vaiheessa nainen oli hankkinut avukseen julkisen asianajajan, ja hänen meksikolainen kaverinsa liittyi seuraan tulkkaamaan keskustelua. Lain mukaan poliisin olisi pitänyt järjestää paikalle ammattitulkki, mutta tällä ei ollut mitään merkitystä. Tulkkia ei ollut eikä tullut.

Julie tiesi, että pääkadulla oli kameroita. Osa niistä oli yksityisiä, osa julkisia. Asianajaja käski poliisia katsomaan nauhoitteet ja etsimään sieltä raiskaajien taksin. Ensin poliisi väitti, ettei tiennyt kameroiden olemassaolosta mitään. Asianajaja ja Julie eivät kumpikaan uskoneet tätä. Totta kai poliisi tunsi oman kaupunkinsa valvontakamerat.

Asia siirrettiin nais- ja perheväkivallan yksikön käsiteltäväksi. Julie vieraili yksikössä. Siellä hovioikeuden viskaali väitti Julielle päin naamaa, ettei myöskään tiennyt kameroista mitään.

Viranomaisten kaikenkattava viivyttely aiheutti ongelmia. Pahinta oli, että osa nauhoitteista oli jo ehditty hävittää, sillä yksityiset kamerat säilyttävät materiaalin vain kolmen päivän ajan. Tuossa vaiheessa enää julkisten valvontakameroiden videot olivat käytettävissä.

Kaksi viikkoa rikosilmoituksen tekemisen jälkeen poliisit kertoivat, ettei nauhoilla näkynyt mitään tapaukseen liittyvää. Tutkinta ei tuntunut etenevän.

Sitten Julie kohtasi toisen raiskaajan kadulla. Mies seurasi häntä ja puhui hänelle, kyseli, eikö nainen tunne häntä. Julie jäätyi, hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän käveli karkuun.

Tähän asti Julie oli uskonut poliisia, kun nämä sanoivat, ettei nauhoilla näkynyt mitään. Mutta paine alkoi käydä hänelle liian kovaksi. Hän marssi viranomaisten puheille ja vaati saada katsoa videonauhat itse läpi. Tämä järjestettiin. Osoittautui, että poliisit olivat valehdelleet. Valvontakamerat olivat tallentaneet koko tilanteen, jossa Julie astui taksiin. Videolla ei näkynyt taksin numeroa, mutta auton merkki ja iso joukko muita tuntomerkkejä erottuivat. Auto olisi niiden pohjalta helppo tunnistaa, kunhan vain pienen kaupungin kaikki yöllä vuokrattavat taksit tarkistettaisiin.

Julie vaati poliisia hankkimaan listan paikallisista vuokratakseista. Poliisi lupasi toteuttaa toiveen. Pian kuitenkin kävi ilmi, että viranomaiset olivat valehdelleet jälleen. Mitään ei tapahtunut.

Julien turvallisuuteen poliisi sentään suhtautui vakavasti. Yksi partioauto määrättiin päivystämään hostellin edustalla siltä varalta, että Julien kadulla kohtaama raiskaaja yrittäisi vielä tehdä jotakin.

Turhautuneena viivyttelyyn Julie soitti Ranskan suurlähetystöön ja pyysi sitä painostamaan poliisia. Ilmeisesti tämä toimikin, ainakin pintapuolisesti, sillä heti tämän jälkeen hovioikeuden viskaali ilmoitti, että tapaus otetaan tästedes vakavammin. Viskaali myös kertoi, että naisen kuvausten pohjalta hyökkääjistä oli tehty muotokuvat. Lisäksi hän lupasi, että mies, joka oli tullut juttelemaan Julielle kadulla etsittäisiin valvontakameroiden tallenteista.

Muutaman päivän ajan Julie uskoi, että asioihin tulisi todella vauhtia. Sitten lipsuminen alkoi jälleen. Viskaali ei soittanut, vaikka oli luvannut.

Koko prosessin aikana Julielle ei koskaan järjestetty lakisääteistä tulkkia. Taksiluetteloa ei kuulunut. Ja vaikka tapaaminen psykologin kanssa lopulta järjestyi, tämä oli ammattitaidoton. Julien mielentilasta kirjoitettiin kokonainen raportti yhden ainoan terapiapiirroksen perusteella. Julie, joka on itsekin psykologi, ei voinut uskoa tätä todeksi.

Pian asianajaja soitti Julielle ja kysyi, milloin hän aikoi lähteä. Samaa kyseli joka päivä poliisi, jonka tehtäväksi oli pantu naisen turvallisuuden takaaminen ja hostellin edustan valvominen.

Hieman yli kuukausi raiskauksen jälkeen Julie kertoi tarinansa Kulkurille. Tällöin hän oli jo lopen uupunut. Hän oli joutunut raiskauksen uhrina itse tekemään kaiken työn rikoksen selvittämiseksi, mutta silti mikään ei ollut edennyt. Viskaali, asianajaja ja poliisi yrittivät ainoastaan hiillostaa Julien ulos Meksikosta. Kukaan ei halunnut hoitaa tehtäviään eikä kukaan yrittänyt saada raiskaajia kiinni.

Julie päätti, ettei kertoisi tapauksesta perheelleen Ranskassa. Hän tahtoi kuitenkin jakaa tarinansa esimerkkinä viranomaiskorruptiosta ja naisten heikosta asemasta Meksikossa.

Pian haastattelun jälkeen Julien jaksaminen loppui ja hän poistui Meksikosta. Tapaus lakaistiin maton alle. Syylliset ovat yhä vapaina.

Haastateltavan nimi on muutettu.

Valokuva (CC) Lorena Pajares.

Lue myös Verisempi matkaopas Meksikoon.

 

Juha Matias Lehtonen

Journalisti, teologian maisteri, tekstisuunnittelija, koditon kulkuri. Rehellinen ja vihainen hippi, joka tykkää kirjallisuudesta, tiedosta ja vapaudesta. Tunnistaa melkein kaikki tähtikuviot. Juoksee lujaa. Toimittaa Kulkuri.org -sivustoa.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>