Wannabe-vegaani hörppäsi valaanpallibisseä

Moni reissaaja risteilee ympäri Tellusta pääkopassaan siisti nippu periaatteita. On heitä, jotka välittävät ympäristöstä niin paljon, etteivät suostu lentämään paikasta toiseen. On heitä, jotka kaihtavat vesipullojen ostamista ja kantavat mukanaan vedenpuhdistustabletteja tai retkikeitintä. On heitä, jotka eivät suin surminkaan koske lihaan ja toisaalta heitä, jotka maistavat ihan mitä tahansa, kuten sokeroituja ötököitä. On heitä, jotka eivät koskaan kajoa turistikrääsään ja kuluttavat matkamasseja yöpymisen lisäksi vain kaikista välttämättömimpään, eli elintarvikkeisiin.

Elämässä ruoka on suuri asia, ja tien päällä sillä tuntuu olevan vielä suurempi merkitys. Nälkäisenä matka takkuaa, kiukku kirpoaa ja ikävä saa suuremmat mittakaavat kuin kylläisenä. Ruoka on elinehto ja niin perustavanlaatuinen seikka, että sen takia ollaan jopa valmiita tappamaan – eikä pelkästään eläimiä, vaan köyhyyden riuhtomilla alueilla myös ihmisiä.

Ruokakulttuuri on matkailun kiehtovimpia puolia. On humalluttavaa nähdä uskomattomia maisemia, mutta usein mieleenpainuvampaa on maistaa maailmaa, konkreettisesti. Minä olen esimerkiksi katsonut vierestä, kun kambodžalaispariskunta toisiaan kiusoitellen nautiskeli sokeroituja torakannäköisiä kuoriaisia, ja Barcelonassa toljottanut eteeni kannettua lautasta, jolla lepäsi limainen mato. Molemmissa tapauksissa olisin juossut kirkuen karkuun, jos tilanteet olisivat pakottaneet syömispuuhiin. Onneksi ei tarvinnut avata kitaa. Kummallisesti olen kuitenkin järsinyt jo periaatteidenikin kannalta epäilyttäviä aineksia, kuten sammakonkoipia. Ja ihan viime aikoina suuhuni on kulkeutunut islantilaisia erikoisuuksia. Siellä on huljunut muun muassa litkua, joka on ollut läheisissä kosketuksissa valaan kiveksiin. Olen myös pitänyt muoviin pakattua pässinkiveskönttiä kädessäni ruokakaupassa ja ajatellut, että Islanti lienee kivessyöjän mekka.

Joka tapauksessa se tunne, kun astuu maahan, jossa ei ole koskaan käynyt tai johon palaa tämän tästä, ja kun haistaa vieraita tai tuttuja tuoksuja, on jännittävä, nostalginen, lohdullinen. Sieraimiin leijailee aistikkaita ja hurjia hajuja, viehkeitä ja kamalia lemuja, kutkuttavia ja hämmentäviä aromeja. Kun astuu vieraisiin kaupunkeihin tai koteihin, vastassa on useimmiten hajukimara. Joka johtaa ennen pitkää makukimaraan. Aikaisemmin ruoalla ei ollut minulle muuta merkitystä kuin se, että laskin kaloreita enkä syönyt mitään iljettävää, kuten lihaa. Aikuisempana olen oppinut arvostamaan ruokaa ja tajunnut, ettei se ole itsestäänselvyys.

Ruoasta on tullut minulle arvokkaampi asia kuin esimerkiksi päämääristäni ja unelmistani. Ruoan äärellä hiljenen ja nautin ja muistan olla kiitollinen. Ruoka paljastaa ihmisistä ja kulttuureista paljon olennaisempia asioita kuin nähtävyydet. Harvoin ostan matkamuistoja, mutta kuinka usein keräilenkään niitä aisteineni: kuljeksin ruokakaupoissa, toreilla ja ravintoloissa katselemassa, koskettelemassa, nuuhkimassa ja maistamassa ruokia, joita en ole ennen kohdannut tai jotka haluan kohdata uudestaan ja uudestaan. Parhaimmassa tapauksessa makunystyrät ujeltavat kiitollisuudesta – tai kauhistuksesta. Sellaisia hetkiä ei hevin unohdakaan.

Matkailu avartaa, sanotaan, mutta jos käärii itsensä liian monen tiukkaakin tiukemman prinsiipin sisään eikä suostu joustamaan missään tilanteessa, on matkustelun etiikka kyseenalaista. Pyrin elämään vegaanisesti, mutta matkoilla on pakko höllätä ohjaksia. Väitän, että periaatteista on osattava joskus laskea irti, jos haluaa olla eettinen matkailija.

Kun matkailija on esimerkiksi ehdoton vegaani, joka tupsahtaa kapsäkkeineen Mongolian tai Grönlannin kaltaiseen maahan, missä syöminen on kautta aikojen tarkoittanut lihan pistämistä poskeen ja missä kasvikset kasvavat vaivoin, jos lainkaan, ollaan ristiriita-aallokossa. Miten periaatteistaan voi pitää kiinni, jos liha tai kala ovat suurin piirtein ainoita lähellä tuotettuja – eli ympäristölle ystävällisimpiä – elintarvikkeita? Miten voi saada tukevan tuntuman kulloinkin vierailun kohteena olevaan kulttuuriin, jos ei tavalla tai toisella jousta prinsiipeistään?

Sitä paitsi joskus sitä saattaa astua maahan, jossa ruoka on ei. Siis että ruokaa ei juuri ole. Kuinka vastuullista on silloin leijailla paikasta toiseen hyvinvointivaltiosta pulpahtaneena keijukaisena, jolla on kotimaassaan mahdollisuus päättää mitä syö ja joka huutelee eläinoikeuksien perään ja nyrpistää nenäänsä sellaisten safkojen edessä, jotka eivät matkakohteessa ole itsestäänselvyyksiä nähneetkään?

Olen kerran mennyt vapaaehtoistöihin tuhoalueelle. Kasvissyöjä-minä nöyrtyi Filippiineillä lähes nälänhätäisten taifuuniuhrien keskuudessa ja söi kiitollisena sitä, mitä tarjolla oli, kuten säilykesardiineja. Monesti olen vieraillut perheissä, joissa lautaselle on läiskäisty lihaa – kuten Mongoliassa köyhässä jurttakodissa tai Paraguayssa joulupöydässä. Kerran Kiinassa matkustin yöjunassa englantia ymmärtämättömän, seurastani varsin innostuneen perheen seurassa ja pakkojoin puolen litran pussillisen säilykemaitoa. Olen nieleskellyt ilmaa tai pidätellyt yökkäyksiä mutta siirtänyt periaatteeni suosiolla taka-alalle, lähinnä soveliaisuussyistä, ja vähintään maistanut sitä mitä on tarjottu. En pelkästään matkailijana, vaan ihmisenä pidän tärkeänä kohteliaisuutta. Joissakin kulttuureissa on kertakaikkisen kiittämätöntä kieltäytyä tarjotusta ruoasta, mikä on ymmärrettävää; läheskään kaikkialla maailmassa ei ole tarpeeksi ruokaa. Senpä takia on joskus eettisempää höllätä omia periaatteita ja mennä kuten maassa mennään – ja olla potematta huonoa omatuntoa esimerkiksi eläinraukkojen takia. Lisäksi koen, että ystävällisyys yhdistää.

Islannin maisemia, lunta ja kuun pintaa - Maaria Päivinen - Kulkuri.org

On kuitenkin myös maita, joissa voi nykyään valita. Kuten Islanti, missä olen viettänyt viimeiset kaksi kuukautta. Kyse on modernista valtiosta, minne laivat ja lentokoneet kuljettavat lavakaupalla elintarvikkeita muualta maailmasta. Liha ja kala kuuluvat kuitenkin maan historiaan ja kansan hengissä pysymisen kulttuuriin niin voimakkaasti, että kasvissyöjä kiemurtelee kun ei tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Eletään nykyaikaa; pitäisihän tällaisen modernin Pohjoismaan olla ituhipillekin suosiollinen mesta. Mutta toisaalta kala hyppii lautaselle miltei suoraan ympärillä möyrivästä merestä ja liha, lähinnä lammas, löytyy melkein takapihalta. Karjan olosuhteet maatiloilla vaikuttavat pääosin hyviltä. Kumpi on siis eettisempää: syödä sitä, mitä on omasta takaa, vai vaatia napaan joko kaukaa rahdattuja tai kasvihuoneissa kasvatettuja hedelmiä, vihanneksia ja muita sörsseleitä? Sama kysymys on tietysti oleellinen missä tahansa, missä hedelmät eivät kasva puissa.

Pelkäsin etukäteen, että näkisin kasvissyöjänälkää täällä, että en saisi tuoreita vihanneksia mistään ja että lihastelisin pakon edessä. Liha tuntuikin ensi alkuun huutavan joka paikasta. Ravintoloissa, Reykjavikin paria – valikoimiltaan varsin ilahduttavaa – paikkaa lukuun ottamatta, kasvissyöjille on tarjolla lähinnä pakastevihanneksia tai köykäistä salaattia. Tai ranskanperunoita. Tai kalaa, jota ei ajatella lihana. Ensimmäisen kerran supermarketissa huokaisin helpotuksesta; jopa halpiskaupasta löytyy luomuhylly ja vaikka mitä sellaista, mitä kasvissyöjä kaipaa, olkoonkin että tuoreet vihannekset ja hedelmät lötköttävät näytillä nahistuneen ja hylätyn näköisinä.

Koska haluan lukeutua avarakatseisiin matkailijoihin, olen pohjoisen saarivaltion perukoilla ollut vaikean paikan edessä. En halua tukea lihatuotantoa, en etenkään Euroopassa, mutta en myöskään halua rasittaa ympäristöä. Lisäksi haluan olla kohtelias – vaikka islantilaisessa kulttuurissa kieltäytyminen on ookoo – ja esimerkiksi jouluna minut kutsuttiin vieraan perheen juhlapöytään, joka notkui lihaa ja kalaa, enkä kerta kaikkiaan kehdannut inistä, että en muuten sitten syö mitään, vaan suljin silmäni ja kokeilin. Tiedänhän itsekin, kuinka loukkaavaa on, jos vieras ei suostu edes maistamaan tarjottavia. Etenkin, jos kyseessä on intiimi perhejuhla. Ja etenkin, jos vieras ei edes lukeudu perheenjäseniin.

Islannissa olen siis löytänyt itseni vääntelehtimästä ja suostumasta siihen, että lautaselleni on ilmaantunut pieni hippunen tapettua olentoa. Olen jopa siirtänyt sen aivan itse suuhuni. Ja tämän olen tehnyt, vaikka olisi kuinka oksettanut tai etonut – sillä eihän esimerkiksi mätää haita pysty nenää nyrpistämättä lähestymään – tai vaikka olisin voinut järsiä myös pelkkää kuivaa perunaa.

Sain ennen Islantiin tuloa selville, että ruokaperinteisiin kuuluvat mädän hain lisäksi sellaiset erikoisuudet kuin keitetty lampaanpää tai pässin pallit. Tiesin ennestään, että täällä asuisi enemmän lampaita kuin ihmisiä ja että heppatyttönä pääsisin paratiisiin. Luin musta surma -nimisestä väkijuomasta ja päätin, etten joisi mitään muuta kuin vettä. Päätökseni ei pitänyt.

Islanti oli minulle etukäteen täysin tuntematon maa, maaginen kaukainen saari, jonka kuvittelin paljon sivistymättömämmäksi kuin mitä se on. Mielikuvissani saarivaltio oli pelkkää revontulta ja tähtisadetta, navakkaa tuulta, tasankoja ja tuntureita ja tulivuoria. Ennen Islantiin tuloa en ajatellutkaan ruokaa, en ennen kuin todella saavuin perille ja tuli ensimmäisen kerran nälkä.

Matkailijan on oltava urhoollinen. Etenkin ruoka-asioissa, etenkin jos haluaa olla avomielinen. Islannissa asia ei ole niin kriittinen, koska täällä ei kärsitä kolmannen maailman ongelmista, mutta toisaalta täällä olen korostetusti pohtinut valintojani eettisistä näkökulmista. Olen jopa kokenut olevani urhea, kun olen maistanut. Esimerkiksi sitä mätää haita. Se oli niin iljettävän hajuista, että oksennus kiipesi ruokatorveen, mutta silmät kiinni puristettuina huikkasin pikkupalan kitaani ja annoin sen muljahdella suussani. Maku oli yhtä eksoottinen kuin tuoksukin. Vaikka en lopulta niellyt sitä, tuntui, että haisin kokemuksen jälkeen viikon ajan mädälle vedenelävälle.

Avokadoa vai kiveksiä, arjen vaikeat valinnat - Maaria Päivinen - kulkuri.org

Tuontiavokadoa vai paikallisia pässinpalleja? Arjen vaikeita valintoja islantilaisittain.

Lampaanpää vegaanin lautasella - Maaria Päivinen - kulkuri.org

Lampaanpää lautasella.

Urhoollisuuttani testattiin myös tammikuun lopulla, kun osallistuin perinteiseen keskitalven ruokajuhlaan, Þorrablótiin, missä mässäillään talveen asti säilötyillä “herkuilla”, kuten aiemmin mainitsemillani kiveksillä ja lampaanpäillä, verimakkaralla ja kaiken maailman lihahyytelöillä. Kasasin juhlissa kiltisti lautaselle muutamia kummallisuuksia ja mätin sille suuren kinoksen pelastustani, jonkinmoista vihanneshöttöä ja positiivista yllätystä: vihersalaattia. En kuitenkaan ehtinyt sanoa ei kiitos kokille, joka mitään kysymättä mosautti kaiken keskelle lammasrukan pään. Siirsin sen myöhemmin vaivihkaa miesystävän lautaselle enkä valitettavasti muista maistoinko sitä, sillä siihen mennessä olin jo juonut muutaman oluen – se siitä vesilinjapäätöksestä. Suuressa juhlassa oli joka tapauksessa helppoa ravistella päätä ja olla panematta suuhun asioita, joita en sinne tavallisessakaan elämässä laittaisi.

Yhden sellaisen asian olen kuitenkin tehnyt, mistä en ole lainkaan ylpeä ja minkä olisin vallan hyvin voinut jättää tekemättä. Kansainvälisissä uutisissa kautta maailman on kauhisteltu islantilaisen panimon tuotetta nimeltä Hvalur 2. Kyseessä on olut, joka on suodatettu sillivalaan kivesten läpi. Kivekset on ensin savustettu niinkin erikoisesti kuin polttamalla lampaan paskaa.

Joten kyllä, yritin olla jotenkin todella rohkea. Kun maistoin sellaista. Tunsin kauheita tunnontuskia jo siinä vaiheessa, kun sain pullon käsiini. Silti otin kuvia siitä, postasin jopa kavereiden nähtäviksi sosiaalisissa medioissa, suorastaan pullistelin että tällaista täällä tänään. Maku oli kitkerä ja savuinen. En löytänyt oluesta mielleyhtymiä kiveksiin enkä lampaanpaskaan, olueen sentään kyllä. Join koko pullollisen ja se nousi päähän kuten tavallinen olut konsanaan, olkoonkin että pullo oli pieni etenkin minun, Etelä-Saksassa vuosia asuneen ja siellä litran tuoppeja kannatelleen ihmisen, käsissä.

Samalla kun siemailin tätä ruskeaa kauhisteltua nestettä, kävin kiivasta keskustelua islantilaisten kanssa koko touhusta. Sanoin – palliolut kielellä sihisten – että sillivalashan on hyvänen aika sentään luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi, ja että on väärin tehdä valaan kustannuksella rahaa.

Minulle tuputettiin jauhoja suuhun väittämällä, että Islanti sallii valaanpyynnin, koska sillivalasta esiintyy pelkästään Pohjois-Atlantin vesillä yli 40 000 kappaletta ja että esimerkiksi Islannin vuonna 2014 pyytämät 134 sillivalasta ovat vain 0,3 % koko pohjoisten vesien valaspopulaatiosta. Ja että kyseinen valas on uhaksi muille kalapopulaatioille. Että on ihan suotavaa pyydystää muutama vaivainen valas vuodessa, kuulemma. Rauhoituin faktojen edessä, mutta yhtä totuutta ei pääse karkuun: valaanpyynti on kivuliasta puuhaa. En halua kannattaa kidutusta ja tappamista, jolla pyritään rikastumaan. Juotuani yhden pallioluen päätin, että jossakin menee periaatteiden hölläämisen raja.

Vieläkään en ole antanut itselleni anteeksi valaanpallioluen juomista, mutta geysireitä, rannattomia valkoisia maisemia ja vuorenrinteitä katsellessani tai niillä tarpoessani muistutan itseäni siitä, että ihminen tekee virheitä ja virhearviointeja. Ja että vastuullisuus on myös sitä, että oppii rajansa ja muistaa ne vastaisuudessa automaattisesti.

 Kirjoittaja löytää rauhan itsensä kanssa Islannin luonnosta - Maaria Päivinen - Kulkuri.org

Hvalar 2 -valaankiveskalja vegaanikirjailijan kädessä - Maaria Päivinen - Kulkuri.org

Lisää luettavaa valaanpyynnistä ja Hvalur 2 -oluesta:

Maaria Päivinen

Kirjailija ja kulkuri, jonka sydän on puoliksi Islannissa, puoliksi Münchenissä. Hänen viimeisin romaaninsa On nälkä, on jano julkaistiin syksyllä 2014. Matkustaa viipyillen ja tuntemattomia kyttäillen. On hulluna ihmisiin, jotka osaavat ottaa kauniita ja puhuttelevia valokuvia.

Viimeisimmät julkaisut: (katso kaikki)

Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>