Tien päällä: Riiko Sakkinen

Riiko Sakkinen poseeraamassa näyttelyssään - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

Toledon maaseudulla Espanjassa asuu eräs Suomen vihatuimmista kuvataiteilijoista. 38-vuotias Riiko Sakkinen tunnetaan parhaiten suuryritysten tuotemerkkejä, rahan valtaa ja joukkoviestimiä ironisoivista teoksistaan sekä joka suuntaan huiskivista provokaatioistaan. Syyrian hallitusta tukeva EU-myönteinen kommunisti ja turborealistisen manifestin isä jakaa mielipiteitä. Hänen töitään sensuroidaan usein.

Sakkisen kapina ei kumpua tyhjästä, mutta sen ymmärtämiseksi meidän pitää seurata hänen jalanjälkiään Suomen rajojen ulkopuolelle.

Näin helsinkiläisestä taiteilijasta tuli Cervera de los Montesin turborealisti

Sakkinen muutti pois Suomesta ensimmäisen kerran jo 12-vuotiaana. Tällöin hän vietti puoli vuotta isänsä luona Melbournessa, Australiassa, ja kävi koulua muiden maahanmuuttajien rinnalla. Englantia vaivoin osaavalle pojalle kokemus oli rankka mutta opettavainen.

”Verrattuna 80-luvun lopun Helsinkiin se oli kuin olisi saapunut toiselle planeetalle. Pääsin näkemään monenlaisia ihmisiä ja todistamaan kulttuurien kohtaamista. Maahanmuuttajien vastaanottaminen oli siellä arkipäivää. Siitä ei tehty numeroa.”

Opiskellessaan kuvataidelukiossa nuori Sakkinen rakastui Espanjaan. Hän oli Hakaniemessä sijainneen elokuvateatteri New Yorkin vakiovieraita, ja siellä esitettiin sarja Pedro Almodóvarin 80-luvun elokuvia. Nuorukainen ahmi ne kaikki. Elokuvien innoittamana hän päätti, että jos edes pieni osa Almodóvarin fiktiivisestä kaupunkikuvasta oli totta, Madrid oli se paikka, jossa hän haluaisi asua.

1990-luvun loppua kohden Sakkinen vietti Espanjassa yhä pidempiä jaksoja ja vuonna 1998 rakastui espanjalaiseen kuvataiteilijaan, josta tuli hänen elämänkumppaninsa.

Vuonna 2003 Sakkisen elämä mullistui. Tyttöystävä asui tuolloin New Yorkissa ja etsi itseään. Sakkinen puolestaan ruokki orastavaa taiteilijaprovokaattorin uraansa Brysselissä, jossa hän valmistautui yhteen ensimmäisistä soolonäyttelyistään. Pariskunta jutteli joka päivä netin välityksellä. Eräänä päivänä kesken videopuhelun tyttöystävä pudotti pommin. Hän oli päättänyt muuttaa takaisin kotikyläänsä Cervera de los Montesiin Toledon maaseudulle, kunnostaa isovanhempiensa vanhan talon ja perustaa perheen.

Sakkinen sai 24 tuntia aikaa päättää, haluaako hän lähteä tähän mukaan vai pitäisikö tyttöystävän suosiolla ottaa yhteyttä seuraavaan mieheen listalla.

Kyllä, naisella oli lista valmiina.

”Ihmettelen sitä, miten minä sen valinnan tein. Olen kotoisin Etelä-Helsingistä ja olin aina unelmoinut Madridista. Halusin asua isolla paikkakunnalla. Silti otin tarjouksen vastaan – ja täällä minä nyt asun 500 asukkaan kylässä keskellä ei-mitään.”

Vaikka Sakkista hämmentää hänen oma elämänvalintansa – ja joskus harmittaakin – ei muutto maaseudulle ole ollut pelkästään huono asia.

”Muutto pääkaupungista syrjäkylään oli minulle vähintään yhtä merkittävä kokemus kuin muutto Suomesta Espanjaan. Maailmankuvani on varmasti laajempi sen takia, että jouduin tänne.”

Sakkisen mukaan ihminen voi matkustaa vaikka toiselle mantereelle, mutta jos hän pysyttelee saman yhteiskuntaluokan sisällä, hän ei pääse oppimaan paljoakaan vieraasta kulttuurista. Hyppiminen Helsingin, Madridin ja vaikkapa Texasin taidepiirien välillä ei ole kovin opettavaista. Sen sijaan muutto konservatiiviseen tuppukylään ravistelee intellektuellipiireissä omaksuttuja arvoja ja maailmankuvaa.

Ankarimman kulttuurishokin aiheutti pikkukylän sosiaalinen elämä.

”Niin kuin tuleva vaimoni minua jo etukäteen varoitti, en ollut menossa naimisiin ainoastaan hänen kanssaan, vaan koko perheen kanssa. En ehkä kuitenkaan aluksi tajunnut, mitä se tulisi tarkoittamaan.”

Perhe on suuri ja tiivis. Tuttuja lappaa taloon ovista ja kesäisin kirjaimellisesti myös ikkunoista. Sakkinen kokee suomalaisittain, että siihen, mihin katu loppuu ja mistä koti alkaa, piirretään raja. Espanjalaisessa maalaiskylässä tällaista rajaa ei ole. Olisi suorastaan epäkohteliasta kävellä tutun talon ohi työntämättä päätä ikkunasta sisään ja vaihtamatta muutamaa sanaa.

Sakkiselle on sekä työn että mielenterveyden vuoksi tärkeää toisinaan paeta pikkukylän piireistä taiteilijaresidensseihin eri puolille maailmaa. Osa näistä visiiteistä on jättänyt taiteilijaan lähtemättömän jäljen ja jopa mullistanut hänen maailmankuvansa.

 

San Antonio, Texas, Yhdysvallat - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

San Antonio, Texas, 2005.

Poseeraussta Koreassa - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

Yeosu, Etelä-Korea, 2008.

Maroni, Kypros - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

Maroni, Kypros, 2009.

Kiinalainen Coca-Cola-automaatti Pekingissä - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

Peking, 2009.

Damaskoksessa suomut putosivat silmiltä

Vuonna 2009 Sakkinen kutsuttiin kahdeksi kuukaudeksi taiteilijaresidenssiin Pekingiin. Hän odotti kohtaavansa Kiinassa lohduttoman diktatuurin, jossa taiteellinen liikkumatila on vähäistä ja jossa vierailijan jokaista liikettä tarkkaillaan.

Peking yllätti Sakkisen. Kiinan rajalla hänelle ei esitetty yhtäkään kysymystä. Virkailija vain hymyili ja toivotti taiteilijan tervetulleeksi maahan. Vuorokautta myöhemmin Sakkinen kävi säädösten mukaisesti poliisiasemalla ilmoittamassa, missä asuisi vierailunsa aikana.

”En ole nähnyt sellaista poliisiasemaa missään muualla. Rakennus näytti omakotitalolta. Siellä ei ollut yhtään vartijaa ja tiskin takana naispoliisilla ei ollut edes univormua.”

Suomalaistaiteilija kirjoitti osoitteensa paperille – ja jälleen hänet toivotettiin tervetulleeksi Kiinaan.

”Minusta on ollut hassua sanoa tätä ääneen, mutta missään ei tunnu niin vapaalta kuin Kiinassa. Pekingissä koin, että voin tehdä ihan mitä tahansa, ihan missä tahansa, ilman että kukaan tulee kyselemään. Tämä ei vastannut lainkaan ennakkokäsitystäni. Jotakin samaa on myös New Yorkissa, mutta siellä on toisaalta kaikenlaisia amerikkalaisia rajoituksia, kuten että ei saa tupakoida baareissa. Kiinassa ei ole mitään sellaista.”

Toki Sakkisen teoksia on sensuroitu Kiinassa, mutta on niitä toisaalta sensuroitu myös läntisissä demokratioissa.

Vielä rajumman kääntymyskokemuksen Sakkinen sai Syyriassa. Suomen Lähi-idän insituutti järjesti taiteilijalle kuukauden mittaisen visiitin pääkaupunki Damaskokseen vuonna 2011, ja seuraavana vuonna hänellä oli siellä näyttely.

”Minulle kerrottiin etukäteen, että turvallisuuspoliisi valvoo ja kontrolloi kaikkea. Ajattelin kuulemani ja lukemani perusteella, että olen menossa johonkin vankilaan. Minulta kesti pari viikkoa päästä yli ennakkoluuloistani ja alkaa ymmärtää sitä, mitä oikeasti näin omilla silmilläni ja mitä kuulin paikallisten sanovan. Mikään, mitä länsimaisissa tiedotusvälineissä oli Syyriasta kerrottu, ei pitänyt paikkaansa. Kaikki oli todellisuudessa aivan päinvastoin. Se oli hurja kokemus. Kyse ei ollut siitä, että joku olisi ainoastaan vähän ymmärtänyt väärin, vaan minulle oli tarkoituksellisesti propagandamielessä valehdeltu kaikesta, mitä maassa on meneillään.”

Syyrian kansannousu oli aluillaan, ja lännessä tämä esitettiin alistetun, liberaalin opposition vallankumouksena. Sakkisen silmissä oppositio oli kaikkea muuta kuin alistettu ja kaikkea muuta kuin liberaali. Opposition edustajat olivat voimakkaasti esillä, ja heidän äänenpainoihinsa sekoittui koko ajan enemmän islamistista paatosta.

Seuraavan vuoden kesäkuussa Sakkinen palasi Syyriaan avaamaan näyttelyä. Tuolloin sisällissota oli jo täydessä käynnissä, ja Syyrian älymystö oli ymmärtänyt, etteivät vallankumoustaistelijat suinkaan ajaneet liberaalimpaa yhteiskuntaa vaan halusivat entisestään rajoittaa vapauksia. Joka aamu, kun kuraattori saapui gallerialle, hän luetteli, keitä lännen tukemat kapinalliset olivat edellisenä yönä tappaneet. Taiteilijat ja älymystö olivat tietysti ensimmäisiä uhreja.

Toisen Syyrian-vierailun ensimmäisenä päivänä valtiollisen TV-kanavan toimittaja pyysi Sakkiselta haastattelua ja sanoi, että nyt saa puhua politiikkaa, mitään ei sensuroida.

”Mutta kun kävi ilmi, etten tuekaan oppositiota, toimittaja sai raivokohtauksen. Hän huusi, että sinä olet lännestä, et sinä voi kannattaa meidän hallitustamme. Hän totesi suoraan, että hänen ohjelmassaan tuollaista ei sanota. Syyrian valtion omalla TV-kanavalla ei saanut sanoa, että kannattaa hallitusta. Se sensuroitiin.”

Avajaisissa Sakkinen seisoskeli gallerian terassilla, joi olutta ja kuunteli kaukaisia konetuliaseiden laukauksia ja pommien räjähdyksiä.

”Siihen saakka mottoni oli ollut: ‘ammun joka suuntaan’. Sitten olinkin ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa oikeasti ammuttiin joka suuntaan. Totesin, että minun pitää valita puoleni. Päätin tukea hallitusta. Minua ryhdyttiin kierrättämään haastattelusta toiseen. Tietenkin venäläiset tiedotusvälineet haastattelivat minua paljon, ja osallistuin myös erään paikallisen televisiokanavan keskusteluohjelmaan. Viikkoa myöhemmin sekin kanava joutui hyökkäyksen kohteeksi, ja kaikki toimittajat tapettiin.”

Syyria mullisti Sakkisen ammatti-identiteetin. Aiemmin hän oli ajatellut, että taiteilijan pitää olla vapaa ja riippumaton ja että poliittiseen mielipiteeseen sitoutuminen oli täysin sopimatonta. Kotiin palattuaan Sakkinen kuitenkin oivalsi, että jos hänen oli niin helppo valita puolensa Syyriassa, miksei hän voisi tehdä samoin aivan kaikkialla ja kaikkien asioiden suhteen.

 

Ystäviä Damaskoksessa - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org Haastattelua televisioon Syyriassa - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org Performanssi Damaskoksen kaduilla - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

Sauna kelpaa, vaikka Suomi sapettaa

Sakkinen on tunnettu ennen kaikkea jonkinlaisena postmodernina herhiläisenä. Turborealistisessa manifestissaan hän on muun muassa julistanut, että kunnon taiteilija ei luo vaan tuhoaa ja että kaikki muu taide kuin turborealismi on vanhentunutta ja tarpeetonta. Ja että turborealistin päämääriä ovat viestin välittämisen sijaan provokaatio ja hämmentäminen.

Syyriasta palattuaan Sakkinen aloitti elämässään aiempaa poliittisemman ja vakavamielisemmän vaiheen. Hän liittyi Espanjan kommunistiseen puolueeseen ja alkoi miettiä tarkemmin, millainen yhteiskunnallinen vaikutus hänen teoksillaan on.

”On helppo vastustaa asioita, mutta vaatii paljon enemmän munaa olla oikeasti jonkun puolella ja sanoa se selkeästi. Se, ettei tarvitse ottaa kantaa, on turvallisesta ja helposta elämästä nauttivan ihmisen ylellisyyttä.”

Sakkinen näkee tämän ylellisyyden leimaavan sekä suomalaisia taidepiirejä että suomalaista demokraattista järjestelmää.

”Yhteiskunnallista taidetta on toki olemassa. Mutta sitä on uskomattoman vähän siihen nähden, miten paljon maailmassa on asioita vialla. Jos saa laulaa mistä haluaa ja laulaa vain rakkaudesta, se on hurja kannanotto. Rakkauslauluja ja vaikkapa abstraktia taidetta tarvitaan, mutta jossakin suhteessa sen pitäisi olla todellisuuteen. Aika moni ihminen, jolla olisi sanottavaa, ei yksinkertaisesti uskalla tehdä kantaaottavaa taidetta, koska sillä ei tule toimeen.”

Eduskuntavaalien ympärillä käytäviä keskusteluja Sakkinen pitää farssina, jota ei soisi edes kutsuttavan politiikaksi.

”Suomen taidepiireissä pohditaan nyt, että mikä puolue lupaakaan eniten rahaa taiteilijoille. Sitten meidän pitäisi yhdessä äänestää sitä puoluetta. Ja rallikuskit katsovat, että kuka lupaa eniten rallikuskeille. Ei se ole politiikkaa. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Tuo on omien asioiden hoitamista.”

Sakkinen on kosmopoliitti. Hänen mukaansa kansallisvaltion tasolla pysyttelevä politiikka on suorastaan epäeettistä. Globaalissa taloudessa on välttämätöntä katsoa kauas oman maan rajojen yli, jos halutaan luoda oikeudenmukaisempaa maailmaa. Suomalaisen duunarin pitäisi siis välittää aivan yhtä paljon indonesialaisen ja kiinalaisen duunarin oikeuksista kuin omistaan, koska me olemme osa samaa talousjärjestelmää. Omien etujen ajaminen muiden etuja vastaan on vanhanaikaista territorioajattelua.

”Minulla ei ole mitään erityissympatioita suomalaisia kohtaan vain sen takia, että olen sattunut syntymään Suomessa ja minulla on Suomen passi.”

Vaikka moni asia Suomessa sapettaakin Sakkista, hän vierailee maassa vähintään kerran kesässä perheensä kanssa. Eniten hän sanoo kaipaavansa Suomesta saunaa. Se ei ole radikaalia eikä provokatiivista, mutta sitäkin sympaattisempaa.

Riiko Sakkisen teoksia

Sakkisen töitä on sensuroitu myös Etelä-Koreassa - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Without Monster Tits There Is No Capitalism - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

I Want to Vomit in - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Mama Chicken Flavor - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

All Animals Are Equal But - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Kieltäkää epäisänmaallinen ravinto - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Stop No More African Immigrants - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Pépito, Stay in the 3rd World - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Revolutionary European Artist - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

International Arsehole - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Foodstuff I Missed in Korea - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Palestinian Refugee Camp - Riiko Sakkinen - Kulkuri.org

 

Mainos
Riiko Sakkisen kuvataidetta on koottu myös kirjoihin ja kansiin. Voit tilata taidekirjan MuNA – Museum of No Art edullisesti Adlibris-verkkokaupasta.

Juha Matias Lehtonen

Journalisti, teologian maisteri, tekstisuunnittelija, koditon kulkuri. Rehellinen ja vihainen hippi, joka tykkää kirjallisuudesta, tiedosta ja vapaudesta. Tunnistaa melkein kaikki tähtikuviot. Juoksee lujaa. Toimittaa Kulkuri.org -sivustoa.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>