La Chelita ja seksuaalisen huomion 50 sävyä

León, Nicaragua. Rekkakuski huristelee kovaa vauhtia pitkin historiallisen vanhankaupungin kapeaa katua. Jalkakäytävällä kävelee nainen. Nähdessään naisen kuljettaja lakkaa seuraamasta kadulla ristiin rastiin kiiruhtavia ihmisiä ja kääntää päätään voidakseen katsoa naista sivuikkunasta niin pitkään kuin ehtii. Nainen kääntyy kadunkulmasta. Pyöräilijä tuijottaa häntä niin, että jää melkein auton alle. Nainen astuu ravintolaan. Tarjoilijan kasvoille syttyy hömelön ilahtunut hymy.

Voitte katsoa tuolta alhaalta kirjoittajalaatikon kuvasta, millainen megababe on kyseessä. Nainen, jonka painoindeksi on 31 ja jonka sääret ovat nähneet karvanajoterän viimeksi syyskuussa. Jonka punoittavat kasvot ovat kaiket päivät hikikarpaloiden peitossa. Mutta se ei haittaa, koska hänellä on myös siniset silmät ja vaaleaksi luokiteltava tukka. Hän on chelita, tuo ihmisen tuntemista olennoista ihmeellisin.

Läskiä ja karvoja, entä sitten? Paskat sovinnaisista kauneusihanteista, voi tähän sanoa, ja olen äärimmäisen samaa mieltä – sen nyt näkee jo sääristäni. Mutta käsi pystyyn se, jonka minäkuvaa sovinnaiset kauneusihanteet eivät olisi muokanneet. Tulen aina olemaan se tyttö, jonka luonnostaan täyteläisiä reisiä luokkatoveri tökki seiskaluokalla kysellen ”onko tämä lihasta” ja käski vakavin äänenpainoin hankkiutumaan kuntosalille. Tyttö, joka tuijotti illat pitkät peilistä ”omituisia” kasvojaan eikä yläasteen lopussa uskonut koskaan löytävänsä ketään, ketään, ketään, joka tämän näköisestä ihmisestä voisi kiinnostua.

Itsetuntoani ja jopa reisi-itsetuntoani on toki sittemmin hivelty monien ihanien ihmisten toimesta, mutta valitettavasti mikään yksittäinen aikuisiän me encantan tus piernas ei voi saada samaa painoarvoa kuin mieleeni syöpynyt kasvuvuosien onko tämä lihasta.

Täällä olen kuitenkin alkanut nähdä itseni uudella tavalla. Jos Aasiassa aloin hätkähdellä valkoisuuttani, kun se oli muiden mielestä niin kummallista, niin Väli-Amerikassa olen ihastuksissani siitä, koska muutkin ovat. Näenhän minä, miten miehet Leónin kaduilla katsovat minua. On pakko uskoa, että olen huomaamattani muuttunut huippumalliksi. Megan Foxiksi tai Heidi Klumiksi. Niin suuri on ero muihin paikkoihin, joissa olen ollut.

Se vaikuttaa kävelytyyliini. Voisin vaikka vannoa, että se on alkanut muuttaa peilikuvaani.

Olen ystävystynyt erään paikallisen pojan kanssa. Hengailimme yhtenä lauantaina Managuassa ja törmäsimme päivän aikana puoleen tusinaan hänen tuttuunsa. Ystäväni on asunut Yhdysvalloissa ja tullut ehkä siellä tavallaan värisokeaksi, joten hän ei selvästikään ollut osannut arvata, miten hänen seuralaisensa nähtäisiin. ”Opettajani iski sinua”, hän ilmoitti minulle – kuin suurenakin uutisena. ”Tuo tarjoilija tsekkaili sinua.” Suomessahan tällainen havainto suurin piirtein pelastaisi päiväni. Nyt tokaisin ohimennen niin kuin ainakin nainen, jonka kauneus aiheuttaa liikenneonnettomuuksia: ”Huomasin, entä sitten?”

Anteeksi vaan, mutta kun menen asioilleni Leónin keskustassa, panen yleensä aurinkolasit päähän, vaikka aurinko olisi jo matalalla. Jotta voisin salaa nähdä, kuka tsekkailee. Ja tsekkailla takaisin, turvallisesti tummien lasien takaa. Koska se on kivaa.

Suojassa aurinkolasien takana - public domain - kulkuri.org

Tiedän, mitä Latinalaisen Amerikan kulttuurista sanotaan. Tulen nyt siihen.

Aurinkolasien lisäksi minulla on melkein aina korvakuulokkeet päässä ja niissä musiikki kovalla. En halua kuulla huutoja.

Ruokakaupasta hostellille on puoli kilometriä. Torin ja kirkon ohi, aukion poikki, yksi kortteli länteen ja teatterin kulman taakse, ja sitten ollaankin perillä. Jos palaan kaupasta auringonlaskun aikaan tai myöhemmin ilman korvakuulokkeita, matkan varrella kolmisen miestä ehtii hakea kontaktia niin, että huomaan sen. En tiedä, kuinka moni muu yrittää. Jos minulla on kuulokkeet tai jos olen miesseurassa, määrä supistuu yhteen. Vain harvoin taitan koko matkan ilman yhtäkään tervehdystä, vihellystä tai pusuttelua. Pusuttelu on ele, jota en muista muualla tavanneeni, mutta täällä se kuuluu perusrepertuaariin: uros suipistaa huulensa ja alkaa tuottaa kuuluvia imuääniä viestittääkseen naaraalle, että on rekisteröinyt tämän sukupuolen. Tätä tietoa naaras yleensä tarvitsee ihan helvetisti matkalla kaupasta kotiin.

Yksi taktiikkani on tehdä hauiskääntöjä kauppakassilla koko matkan. Viisitoista ja käden vaihto. En tarkkaan tiedä miten se toimii, mutta se toimii: niillä matkoilla minun tekee kaikkein vähiten mieli kadota maan rakoon. Luulisin, että se liittyy siihen, etten enää ole pelkkä kadulla kävelevä vaalea nainen, vaan olen vaalea nainen, joka tekee hauiskääntöjä kauppakassillaan. Se on vähän omituista ja sopii minulle. Se tekee minusta yksilön, jolla on sitä paitsi hauikset.

Minibussien ja kimppataksien ovensuissa on jotakin outoa: muutun niissä aina taianomaisesti olennoksi, joka ei osaa omin avuin nousta autoon tai siitä pois. Cuidado, cuidado, varovasti, minulle sopotetaan ja hivellään huolehtivaisesti käsivartta tai mikä pahempaa, matkatavaroihini tartutaan ilman lupaa. Managuassa äänestysreissulta palatessa muutuin minibussin ovensuussa ilmeisesti lipunmyyjän tyttöystäväksi, sen verran omistavin elkein hän kietoi käsivartensa hikiselle vyötärölleni, kun odotin vuoroani kiivetä kyytiin.

Sekin oli minibussin ovensuussa, kun eräs toinen matkustaja, nuori valkoinen nainen hänkin, opetti minulle tärkeän lauseen: no me toca, älä koske. Älkää hyvät kanssagringat tehkö niin kuin minä, vaan opetelkaa lause jo ennen saapumista kielialueelle. Hyvä linja taksimatkasta tippaamiseen taas on se, että jos kuski ihailee kyyditettävänsä maidonvalkeaa povea estoitta jokaisissa punaisissa valoissa, juomarahan voinee jättää väliin. Sai jo tippinsä silmänruoan muodossa, vaikka asiasta ei sovittu.

Mutta hetkinen. Jos haluaa taistella seksuaalista häirintää vastaan, eikö ole omaan jalkaan ampumista myöntää, että huomio imartelee? Ei. Päin vastoin, on hedelmällistä ymmärtää ja määritellä positiivisen huomion ja kiusaamisen välinen ero. Se auttaa sanomaan takaisin ihmiselle, joka syyttää häirinnästä suuttuvaa huumorintajuttomuudesta tai siitä, ettei tämä osaa ottaa kohteliaisuutta vastaan. Sen tunnustaminen, että positiivista huomiota on olemassa, auttaa myös pitämään mielen iloisena vaikka jatkuvan vislailun keskelläkin, koska aidoista kehuista on lupa ilahtua.

Positiivinen huomio on tätä: Näen sinut ihmisenä ja pidän näkemästäni. Kiusaaminen on tätä: Uliuliuliuliuli. Haluan ärsyttää sinua ja nolata sinut, saada sinut pelkäämään, ja paras keino siihen on, että alennan sinut lihanpalaksi kaikkien kuullen.

Opportunistinen lähentely muodostaa oman, intiimimmän kategoriansa. Se on hyväksikäyttöä. Yhteistä sille ja kiusaamiselle on, että toinen ottaa luvatta pois jotakin, mikä kuuluu minulle. Aikaani, tilaani, palan rohkeudestani.

Todennäköisesti osa siitäkin, mikä alkaa silkan uuvuttavan toiston myötä tuntua kiusaamiselta, on tarkoitettu ystävälliseksi huomioksi. Kaikki eivät osaa osoittaa sitä kauhean tyylikkäästi. Sitä paitsi uskon, että suurin osa täkäläisistä miehistä ällistyisi, jos kävelisi yhden päivän ajan kotikaupunkinsa katuja valkoihoisen naisen ruumiissa. Keskusteluissa ihan fiksujen väliamerikkalaisten miesten kanssa olen tajunnut, että he eivät yksinkertaisesti tiedä, millaista se on. Eivätkä että se on erilaista kuin muualla, vaikkapa Yhdysvalloissa, missä miehet ovat niin kunnioittavia, että suoriuduin kerran kokonaisesta perjantai-illan baarikierroksesta yksin, pääsemättä juttusille muiden kuin yhden velvollisuudentuntoisen baarimikon kanssa.

Suurin osa ihmisistä tarkoittaa hyvää. Mielestäni taisteluun kaikenlaista kiusaamista vastaan jopa kuuluu ihanne siitä, että ihmiset kohtaisivat toisensa avoimesti ja rehellisesti, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, ettei esimerkiksi flirttailua pidä demonisoida. Eihän tämä helppoa ole: olisi täysin luonteeni vastaista muuttua koppavaksi jääkuningattareksi, mutta toisaalta jos lakkaisin välttelemästä katsekontaktia tai jos, auta armias, yrittäisin vastata kaikille jotakin, ylenpalttinen huomio ja aivottomat keskustelut uuvuttaisivat minut nopeasti ja linnoittautuisin hotellihuoneeseeni vihaamaan miehiä. Matkustaminen on tässäkin asiassa jatkuvaa kultaisen keskitien hakemista. Yritän pitää mielen avoimena samaan aikaan kun pidän aurinkolasit silmillä ja kuulokkeet korvilla.

 

Nicaragualainen mies hattu päässä - (CC) Lon&Queta - kulkuri.org

Valokuva Lon&Queta

Nicaragualainen ukko ja tyylikäs hattu - (CC) Adam Cohn - kulkuri.org

Valokuva Adam Cohn

Nuori leppoisa mies Nicaraguan vuorilta - (CC) Lon&Queta - kulkuri.org

Valokuva Lon&Queta

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

2 kommenttia

  1. Maria Lappalainen

    Mitä jos kuvaisit nämä tilanteet vaikka rintataskuus piilotetulla kameralla ja näyttäisit kuvatun materiaalin näille tuntemillesi fiksulle miehille, joiden haluaisit kulkevan valkoisen naisen ruumissa?

    • Hyvä ajatus, tätähän ovat jotkut naiset eri puolilla maailmaa jo kokeilleet ja saaneet keskustelua aikaan. Olisi varmaan vielä parempi, jos tuollaiseen tempaukseen ryhtyisi joku paikallinen nainen tai naisjärjestö, jotta se voisi muuttaa kulttuuria laajemmin – mun mielestä se on ihan oikeinkin, ettei näin köyhässä maassa ole jotkut länkkärituristien erityisongelmat ihmisillä päällimmäisenä mielessä. Mitä niihin tuntemiini fiksuihin miehiin tulee, niin kyllä ne uskoo mua ilman videotakin, kun kerron kokemuksistani, sehän niistä fiksuja tekeekin :) Mielenkiintoista on se, että satun olemaan ensimmäinen, jolta ne asiasta kuulee! Ongelma on muualla, niissä tyypeissä, joiden kanssa en päädy tekemisiin – tai jos päädyn, haluan nopeasti pois…

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>