Villavaatteita, viidakkoa, tulivuoria ja kardemummaa: kuukausi värikkäässä Guatemalassa

Matkakertomus, Guatemala

– ¡El recibo! ¡El recibo!
– This fee is illegal and you know it!
– ¡Queremos el recibo!
– Ai. Että. Mitä?

Saavumme Guatemalaan rytinällä. Meksikon puolelta lähteneessä turistibussissa minä ja ystäväni olemme törmänneet keski-ikäiseen suomalaispariskuntaan, ja nyt me neljä hyödynnämme härmäläistä joukkovoimaa välttyäksemme kymmenen quetzalin eli reilun euron laittomalta maahantulomaksulta, jota rajaviranomaisilla on tapana vaatia. Yksi meistä tivaa kuittia espanjaksi, toinen latelee juridiikkaa englanniksi, kolmas toljottaa ja puhuu pelkkää suomea kovaan ääneen. Sekava taktiikka toimii täydellisesti, ja saamme leimat passiin ilmaiseksi niin kuin pitääkin. Suomi–Guatemala 6–1!

Guatemalan puolella ensimmäisten 160 kilometrin matkalla kaikki naiset pikku pirpanasta vanhaan mummoon ovat pukeutuneet seudun maya-intiaanien paksuun villahameeseen, pussihihaiseen kirjailtuun puseroon ja vyöhön. Ajamme pitkin Seleguá-joen laaksoa seurailevaa, nimeään kapoisempaa Pan American Highwayta ja katselemme ikkunasta, kuinka miehet kantavat polttopuukuormia otsaa vasten ripustetun liinan varassa ja naiset hedelmävateja päänsä päällä. Yksi kääntää pientä vihannespalstaa kuokalla. Toinen kutoo raidallista kangasta. Kangaspuiden virkaa toimittaa kattoon ripustettu puinen rima. Kaiken taustalla siintävät kartiohuippuiset tulivuoret.

Quetzaltenango eli Xela on Guatemalan toiseksi suurin kaupunki 2330 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tärkeän yliopistokaupungin keskustassa on tiedostaville nuorille suunnattuja baareja ja radikaaleja runousaiheisia graffiteja. Täällä näkyy naisia muissakin kuin perinteisissä vaatteissa – aina välillä. Saavumme varaamamme hostellin ovelle huomataksemme, että ovikelloon ei vastaa kukaan. Ei muuta kuin uutta majapaikkaa etsimään illan jo hämärtyessä. Rinkka selässä kiipeileminen puolen metrin korkuisille jalkakäytäville ja niiltä alas käy pakaratreenistä. Pian meillä on kotoisassa pikku hotellissa kahden hengen huone, josta pulitamme kaikkiaan seitsemän euroa.

Syömme illalliseksi plato vegetarianot, joihin kuuluu riisiä, perunaa, avokadoa, mustapapumuhennosta, pari maissilastua, jauhobanaania ja tamalitoja, banaaninlehdissä keitettyjä pikku maissitaikinanyyttejä. Aterian päätteeksi ikivanha maya-intiaanimummo tallustaa pöydän luo ja tokaisee tiukasti englanniksi: ”Tip! Tip!” Kummastelemme naisen epäkohteliaisuutta, mutta annamme tietysti avokätisen tipin kunnioituksesta hänen korkeaa ikäänsä kohtaan. Vasta ulkona tajuamme, ettei hän vaatinut juomarahaa vaan yritti sangen rajallisella englannintaidollaan kertoa, että se sisältyi laskun loppusummaan.

Quetzaltenangon idyllistä katukuvaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Xelan-käynnin kohokohdaksi muodostuu vierailu kauppakeskuksessa, koska tarvitsen tietokonettani varten uuden laturin. Joukkoliikenne toimii jouhevasti colectivoiksi kutsutuilla pakettiautoilla, joilla ei ole pysäkkejä vaan joihin voi nousta mistä tahansa kohtaa vain ehtii. Liukuoven avoimessa aukossa roikkuu nuori rahastaja, joka tiedottaa auton reitistä hoilottamalla: ”Hospital, terminal, Hiperhiperhiper!” Ikioma istumapaikka on onnenpotku, ja jokaisessa pakettiautossa tuntuu olevan yksi ponchoon puettu lapsi, joka tuijottaa vaaleaihoista muukalaista herkeämättä koko matkan ajan. Kauppakeskuksessa ovat edustettuina Apple, Benetton, Burger King ja Walmart. Vain käytävillä tepastelevien naisten vaatteista tietää, missä päin maailmaa ollaan.

Seuraava etappimme on Panajachel, ystävien kesken Pana, kuvankauniin Atitlán-ylänköjärven rannalla. Turistit ja varsinkin amerikkalaiset turistit määrittävät pikkukaupungin rytmin. Pääkatua reunustavat pizzeriat ja värikkäitä käsitöitä myyvät kojut. Välillä vastaan tulee nainen, joka levittää tien tukkeeksi kirjaillun puseron sulavin liikkein kuin härkätaistelija liinansa. ”Muy barato, tosi halpa!” Vasta vuolaiden ”kiitos, minulla on kaikki mitä tarvitsen, en halua, ei kiitos, ei, ei” -litanioiden jälkeen pääsee jatkamaan matkaa. Kasvissyönti on Guatemalaan päätyvien amerikkalaisten keskuudessa yleistä, joten syömme Panassa hyvin. Tempehsalaattia, tofupurilaisia, vegaanisia chilitryffeleitä… Jokaisen ravintolan seinällä roikkuu ainakin yksi taulu, joka esittää järven toisella puolella kohoavia tulivuoria vaihtelevin taiteellisin lahjoin kuvattuina.

Ekspattien suosimassa La Palapa -baarissa tapaamme Holgerin, alkujaan saksalaisen miehen, joka on haahuillut pitkin Väli- ja Etelä-Amerikkaa jo 23 vuotta. Guatemalaan hän on juuttunut niin perusteellisesti, että saa nykyään kuulla olevansa alemanteco: yhtä aikaa alemán, saksalainen, ja guatemalteco, guatemalalainen. Holger on erityisen huolellinen elintarvikehygienian kanssa, koska sai kerran maksaansa loisen epäpuhtaasta vedestä – säästän teidät yksityiskohdilta. Hän joutui palaamaan puoleksi vuodeksi Saksaan häädättämään loisen elimistöstään. Hän haki sosiaaliavustusta ja päätyi työttömien kurssille, jolla annettiin tehtäväksi laatia oma ansioluettelo. Holger kirjoitti tunnollisesti ylös orkideanmetsästyksen Boliviassa, kalastuksen Meksikossa ja palmukattojen rakennuksen Guatemalassa. En ole varma, mainitsiko hän tappamiensa käärmeiden selkärangasta tehtyjen kaulakorujen myymisen turisteille. Saksalainen työllistymiskurssin vetäjä luonnollisestikin käski Holgeria lopettamaan pelleilyn. Holgerin urapolku ei ollut ihan sitä, mitä opettaja oli tottunut työssään näkemään.

Panajachelissa tutustumme ensi kertaa pupusaan, El Salvadorista naapurimaihin levinneeseen herkkuun. Pupusat ovat pienellä budjetilla matkustavan kasvissyöjän pelastus. Litteiden maissikakkusten sisään leivotaan juustoa, mustapapumuhennosta, kesäkurpitsaa, chipilín-vihannesta, herkkusieniä ja mitä mieleen juolahtaa. Ne tarjoillaan punaisen salsan ja raikkaan curtido-kaalisalaatin kera. Yksi maksaa kymmenen quetzalia eli reilun euron, ja kahdella saa mahan täyteen. ¡Qué rico!

Atitlan-järvi on seesteisen kaunis matkakohde

Santa Catalinan holvikaari ja sammunut tulivuori Agua - Maija Kauhanen

Santa Catalinan holvikaari on Antiguan keskeisimpiä maamerkkejä.

Fat Cat Coffee House ja guatemalalaiset kahvit sifonissa valmistettuna

Matka jatkuu Guatemalan turistimekkaan Antigua Guatemalaan, joka sijaitsee vain parinkymmenen kilometrin päässä pääkaupunki Guatemala Citystä. Valtaisan tulivuori Aguan juurella kököttävä kaupunki on täynnä siirtomaa-aikaista arkkitehtuuria ja kielikouluja. Kielikoulut kuuluvat Guatemalan turismin kivijalkoihin, ja monet tulevat maahan jopa kuukausiksi opiskelemaan espanjaa. 20-40 tuntia espanjanopetusta viikossa ja täysihoito maksavat 200-400 euroa. Opetus on useimmiten yksityisopetusta, ja opiskelijat sijoitetaan isäntäperheisiin.

Kulttuurivaihto kulkee molempiin suuntiin: Café Estudion omistaja Alex on kielikoulun pitäjien poika ja puhuu täydellistä englantia, koska on ollut tekemisissä turistien kanssa koko elämänsä. Hänen lempisanansa on chillax ja hän on hulluna kahviin. Hän haluaa nostaa guatemalalaisen kahvin myös kotimaassaan siihen arvoon, jonka se ansaitsee, ja kahvilanpidon lisäksi hän järjestää turisteille baristakursseja ja retkiä kahviviljelmille. Antiguassa on vasta kourallinen kahviloita, jotka ottavat kahvin todella vakavasti. Korttelin päässä Alexin kahvilasta on Fat Cat Coffee House, josta lähialueilla kasvanutta sumppia saa tusinalla eri tavalla valmistettuna. Kupillinen taidokkaasti sifonilla valmistettua, läheisen Acatenango-tulivuoren rinteillä kasvanutta kahvia maksaa pari euroa. Saman verran kuin R-kioskin Juhla-Mokka, laskeskelen, ja seuraava siemaus maistuu entistäkin paremmalta.

Kielikoululaisten ohella Antiguan mukulakivikaduilla ja trendikkäissä baareissa näkyy länsimaisia kansalaisjärjestöjen työntekijöitä – ja laumoittain israelilaisia nuoria viettämässä lukion ja armeijan välistä lomaansa. Käy ilmi, että Guatemala on eräs israelilaisten suosikkikohteista. Atitlán-järven ympärillä on nimittäin useita juutalaisia yhteisöjä, ja on tavallista nähdä bussin ikkunasta Shalom-niminen autokorjaamo, Kuningas Salomon -niminen huoltoasema tai Jerusalem-niminen kauppa seinään maalattuine Daavidin tähtineen. Israelilaiset nuoret reppureissaajat tuppaavat matkustamaan isoina äänekkäinä bilelaumoina, ja kuulemme amerikkalaiselta ystävältämme Mariahilta, että joillakin hostelleilla olisi jopa ”ei israelilaisia” -politiikka. Se nyt kuulostaa hiukan kyseenalaiselta menettelyltä, noin äkkiseltään.

Antiguassa seurueeseemme liittyy kolmas jäsen, ja jatkamme yhdessä pohjoisemmaksi Cobániin. Vasta perillä saamme selville, ettei sinne pysähtyminen lyhentänyt laisinkaan matkaamme seuraavaan kohteeseen, kuten oli tarkoitus, vaan että joudumme palaamaan myöhemmin samoja jälkiä takaisin päin. Tuleepahan nähtyä tämäkin sumuinen, sateinen, kardemummalta tuoksuva kaupunki, jonka kauniin kirkon edessä kohoaa valtava Star Trek -henkinen räikeänvärinen huvimajarakennelma ja jossa torimuija purskahtaa remakkaan nauruun kuullessaan, ettei meillä ole käytössämme keittiötä. Otamme colectivon Orquigonia-orkideapuutarhaan, jossa saamme kärsivälliseltä puutarhurilta opastetun kierroksen ja samalla intensiivisen espanjantunnin. Saamme kuulla, että kardemumman toi ennen ensimmäistä maailmansotaa Intiasta Guatemalaan saksalainen Oscar Majus Klöffer, joka ei jostakin syystä saanut lupaa kuljettaa siemeniä maahan. Ehdan siirtomaaherrasmiehen elkein Don Oscar kuitenkin salakuljetti siemenet Guatemalaan onton kävelykeppinsä sisällä. Ja siksi Cobán tuoksuu nykyään kardemummalta. Kiehtovalle tarinalle kävelykepistä en valitettavasti myöhemmin löydä vahvistusta, mutta sen sijaan saan selville, että Guatemala on nykyisin maailman suurin kardemumman tuottaja, Intiaa ja Sri Lankaa suurempi.

Linja-auto Cobánin ja Guatemala Cityn välillä kulkee ylänköjen halki Cobán ei ole turistikohde vaan ihan tavallinen kaupunki Río Dulcen sademetsissä machete voi tulla tarpeeseen

Seuraava kohteemme on Finca Tatin -hotelli viidakossa Río Dulce -joen varrella, lähellä Karibianmeren rannikolla sijaitsevaa pikkukaupunki Lívingstonia, jonne ei johda ainuttakaan tietä. Suureksi harmiksemme unohdamme kaupunkiin saapuessamme lausahtaa ”Lívingston, I presume?” Siitäkin huolimatta saavumme perille Finca Tatiniin hyvissä ajoin ennen auringonlaskua herättyämme Cobánissa viideltä ja köröteltyämme kohti määränpäätä kahdella bussilla ja kahdella veneellä.

Joenrannan hotellissa on rauhallinen meno. Kaunis mutta häijy vihreä lemmikkipapukaija lentelee ympäri soisia tiluksia. Suurimman osan päivästä valot toimivat aurinkovoimalla. Iltaisin generaattori on muutaman tunnin päällä, ja silloin käytössä on jopa nikotteleva nettiyhteys. Mutta tietokone tuo työt mieleen, eikä sitä paljon huvita käyttää, koska nyt ollaan lomalla.

Ensimmäisenä päivänä teemme leppoisan patikkaretken ja pysähtelemme tutkimaan viidakon pienimpiäkin ihmeitä: kasveja, sieniä ja ötököitä. Illalla saamme kuulla, että sauna on lämmin. Sauna! Sitä on pakko kokeilla. Kyseessä on temascal, intiaanien hikimajan malliin rakennettu betoninen kupu, jonka lattianrajassa on kylmä, kun taas korkealle nousevasta kuumasta ilmasta ei majan muodon takia pääse nauttimaan. Selitämme muille saunojille, että meillä päin on tapana ravata saunasta uimaan ja uimasta saunaan. Teemme siis saunasta käsin alasti pulahduksia vilpoisaan jokeen ja välissä otamme huikat Gallo-olutta.

Tunnelmahan alkaa olla kuin Suomen kesässä, jos nyt sivuutetaan kolibrit, kookospalmut ja kaiken läpi tunkeutuva kosteus. Kirjahyllyn kirjat käyvät läpi vähittäistä muodonmuutosta pelkiksi möhkäleiksi paperimassaa. Laudeliinana käyttämäni pyyhe pysyy märkänä kolme päivää, kunnes neljäntenä päivänä se tuntuu viimein ehkä hiukan kuivemmalta kuin se oli heti saunan jälkeen.

Eräänä iltana pimeän laskeuduttua lähdemme oppaan seurassa ihmettelemään viidakkoa ja ennen kaikkea etsimään mico-apinoita. Ne ovat ujoja yöeläjiä, mutta pitkien etsintöjen jälkeen tarkkasilmäinen oppaamme äkkää otukset korkealta oksistosta. Seuraamme hartaina, kuinka taskulampun valokeilassa hiipii vaaleanruskeita, pitkähäntäisiä, kissamaisia tyyppejä. Ne muistuttavat kovasti panamanyöapinoita, mutta emme onnistu hyvistä yrityksistä huolimatta määrittelemään otusten lajia.

Río Dulce tarjoaa erinomaiset puitteet kanoottiretkille. Lähdemme melomaan suoraan hotellilta ja teemme ensimmäisen pysähdyksen kuumille lähteille. Ne ovat joen rannasta osittain muurilla erotetussa altaassa ja tarkoittavat sitä, että rantatöyräs syytää tietyistä kohdista tulikuumaa vettä samalla kun muu vesi on liian kylmää lillumiseen, ja kaiken yllä leijuu tympeä rikinkatku. Seurueen amerikkalaisjäsen vakuuttaa meille suomalaisille ensikertalaisille, että hänen tuntemansa kuumat lähteet ovat olleet kylpemismielessä paljon miellyttävämpiä. Kaikessa omituisuudessaan on kuitenkin elämys uida vedessä, jossa yksi kehon kohta on vähällä saada palovammoja samalla kun toinen on kananlihalla. Jatkamme melomista sinne, missä Río Dulce levenee järveksi. Meille on näytetty kartasta, missä pitäisi asustaa manaatteja rantavedessä ja missä mölyapinoita rannan puissa. Emme näe emmekä kuule kumpiakaan, mutta kaatosade yhden hengen kanootissa keskellä järveä ja maihinnousu autioon rantaan pissalle riittävät loppupäivän elämyksiksi. Käsivarret oudoista paikoista kivistävinä saavumme takaisin viidakkohotellille ja nautimme margaritat rantalaiturilla. Olemme nyt viettäneet kuukauden Guatemalassa.

Lopulta on aika palata veneellä Lívingstoniin ja jatkaa sieltä kohti Hondurasia ja uusia seikkailuja. Työkeikkaa kalastelevat taksikuskit riipivät meiltä käsistä reppuja, joissa ovat kaikki arvotavaramme, kuljettaakseen ne autoonsa. Hetkellisen motkotuksen ja kaaoksen jälkeen taivumme heidän tahtoonsa ja lähdemme vähän epäluuloisina kohti rajaa. Sinne me kuitenkin pääsemme, rajavartija ei ainoastaan leimaa vaan myös pussaa ystävättäreni passia, nousemme uuteen bussiin ja pahoinvointilääke raukaisee niin, että tien reunassa maailman menoa seuraavat hondurasilaiset saavat nähdä vilauksen bussin ikkunaa vasten torkkuvasta gringasta.

Río Dulcen kuumat lähteet, Aguas Calientes - Maija Kauhanen

Kuumien lähteiden vesi sekoittuu Río Dulcen viileyteen ja nostattaa pehmeän usvan.

Saunan jälkeen laiturilta jokeen uimaan

Lívingston on rapautuva ja mystinen pieni kaupunki Karibian rannoilla

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

2 kommenttia

  1. Pirjo Kärkkäinen

    Herkullinen artikkeli. Luin kuin dekkaria ja olin melkein matkalla….lisää näitä!

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>