Ironinen estetiikka kuuluu maailman yläluokalle

Minussa on viime aikoina herännyt uusi tunne, hiertävä ärsytys, tympeä häpeä, mutkikas hämmennys. Se on tunne, johon on väistämättä ollut pitkä matka kantasuomalaisena kasvamisesta, sen kaiken kyseenalaistamattomuudesta, että näytän miltä näytän, että ystäväni ovat keitä ovat, että teen mitä teen. Minua on alkanut kovasti askarruttaa, mikä oikeastaan on sopiva tapa olla valkoinen.

Minulla on tapana työskennellä tuntikausia kahviloissa hopeanhohtoisella tietokoneellani. Juon kahvia, joka valmistetaan kupillinen kerrallaan jollakin viitseliäällä menetelmällä, josta mummoni ei ole kuullutkaan. Tiedän pari juttua vähäeleisestä elektronisesta musiikista. Ilahdun paidoista, joissa on hassu koirakuosi tai traktorikuosi tai kirjahyllykuosi. Olen koulutettu nuori kaupunkilainen rikkaasta maasta, ja kaipa minua voisi kutsua hipsteriksi. Sehän on ajan henki.

Paitsi että viimeisistä kahdesta vuodesta olen viettänyt puolitoista kehitysmaissa ja tajunnut, että se mitä kotipuolessa pidämme zeitgeistina on maailman yläluokan joutilasta puuhastelua. Sukupolven, jolla on varaa matkustaa kaikkialle, on aika havahtua siihen. Kun mennään kehitysmaihin, hipsteriestetiikka ei ole söpöä, kodikasta tai taiteellista. Se on pröystäilyä.

Ironialla on paikkansa, ja se paikka on länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä. Ei muualla. Pääosalla maailmasta ei ole siihen varaa, ja sen esittely saati sen pariin hakeutuminen köyhyyden keskellä on anteeksiantamatonta sokeutta. Toisin sanoen: kun ollaan paikassa, jossa ihmiset ovat iloisia kun heillä on vaatteita ja ruokaa, ei ole kovin tahdikasta mainostaa sitä, että on hyvin tarkka siitä millaisia vaatteita käyttää ja millaista ruokaa syö.

Matkustin hiljattain Nicaraguan sisällä eräältä roskaiselta järvenrannalta (kanoja, olutta mainostavaa pressua, kuolleita rupikonnia, vammautuneita koiria, likaisia lapsia) vilkkaaseen rantakohteeseen (surffareita, bilehostelleja, rantaravintoloita, aurinkolasi- eli kokaiinikauppiaita). Hämmästyin, mitä kaikkea meille kolonialisteille olikaan tuotu paikalle, jotta tuntisimme olomme kotoisaksi. Siellä oli korvapuusteja, kahvakuulia, jazzia ja artesaaniolutta. Tunsin syyllisyyttä kuin olisin vahingossa ostanut lipun teemapuistoon. En minä ole tällainen, vakuutin itselleni. En tarvitse näitä juttuja. Olen käynyt Las Vegasissa, Orlandossa ja ruotsinlaivalla ja selvinnyt niistäkin muuttumatta muoviksi. Hyvin tämä menee.

Hipsteriestetiikka turisti-Nicaraguan tyyliin - Maija Kauhanen

Kristalleja, trooppisia kasveja, nättiä - Maija Kauhanen

En ole vieläkään osannut perustella, miksi eräässä toisessa kaupungissa minusta oli kuitenkin tuntunut sopivalta käydä kolmena peräkkäisenä päivänä sietämättömän kauniisti sisustetussa avarassa kahvilassa, joka tarjoili aeropress-menetelmällä valmistettua kahvia, täydellistä juustokakkua ja levyltä lempeästi virtaavaa Miles Davisia. Siellä oli hyvä kirjoittaa, ja ehkä tunsin oloni ainoastaan rikkaaksi. Rantakohteessa tunsin oloni rikkaaksi ja valkoiseksi, sokaisevan valkoiseksi, nolon valkoiseksi. Sellaiseksi, joista Yhdysvalloissa puhutaan, valkoiseksi joka ei tunnetusti osaa tanssia, joka ei vain millään ilveellä osaa olla poliittisesti korrekti, ja ennen kaikkea, joka ei tunnista etuoikeutettua asemaansa.

Tunne tuli tietenkin siitä, millaisen porukan mukana päädyin rantakohteessa liikkumaan. Monet siellä kävijöistä ovat vain lyhyellä lomalla eivätkä yritäkään perehtyä kohdemaan kulttuuriin. Ystäväni poikaystävä A oli juuri tullut Kanadasta ja intoili lempibändeistään ja niihin kuuluvasta estetiikasta pyörryttävällä tarmolla. Astuimme siistiin baariin, jonka seinät olivat puuverhoillut ja jossa oli pubivisa käynnissä. ”Panda?” joku jätkä kysyi osoittaen A:n kuviollista t-paitaa. ”Ei, karibu”, hän vastasi. He kävivät lyhyen riemastuneen sananvaihdon. Myöhemmin minulle selitettiin, että A:n paidassa oli sama kuosi kuin Caribou-artistin levynkannessa, mutta tuntematon oli erehtynyt luulemaan sitä Panda-bändin levynkanneksi, koska ne ovat samantapaisia.

Istuutuessamme huomasin, että kaikissa pöydissä istui pelkkiä valkoihoisia, ja hämmästyin sitä, kuinka paljon se häiritsi minua. Mitä ihmeen kiintiöajattelua tämä nyt oli? Kuinka monta muunväristä olisin muka tarvinnut tunteakseni oloni mukavaksi? Mutta se ei tietenkään ollut koko ongelma. Ongelma oli myös ruokalistan fontti, kalustuksen tyyli, A:n paita, poika joka oli melkein tunnistanut sen, ihmiset jotka olivat tulleet tänne omasta halustaan, astuneet tähän pieneen hipsteriamerikkaan nauttimaan olostaan. Paikkaan, jossa ei ollut roskia, kukkoja, espanjaa, paksuja kultaketjuja, valkoisia aluspaitoja, ohuita viiksiä ja väärinpäin käännettyjä baseball-lakkeja, muovituoleja – kaikkea sitä, mikä odotti heti ulkopuolella. Paikka oli tehty tänne vain siksi, että se vastasi valkoista makua. Olin kutsuilla siirtomaaisännän kartanossa. Vain palvelijat olivat värillisiä.

Kuin astuaksemme syvemmälle tuohon tunkkaiseen kaninkoloon liityimme mukaan järjestetylle baarikierrokselle, jolla käytiin viidessä baarissa ja saatiin viidellä dollarilla viisi juomaa. Reppureissaajista koostuvassa joukossa oli mukana yksi musta poika Yhdysvalloista. Kierroksen viimeisen baarin hiljennyttyä jatkoimme pienellä joukolla kärkkymään, josko yksi alkuillan baareista olisi vielä auki. Baarimikko kertoi olevansa juuri sulkemassa ja pahoitellen veti ovia kiinni, koska oli kassanlaskun aika. Joku kehui mustan pojan afroa, kuten itsekin olin aiemmin tehnyt, ja jäin hermostuneena miettimään, ilahduttiko vai rasittiko se häntä. Hän itse oli hyvässä tuiskeessa, tunki baarin ovenrakoon ja kitisi: ”Enkö edes minä saa tulla?” Silloin eräs varhaiskeski-ikään ehtinyt valkoihoinen kanadalaismies alkoi vieressä kailottaa sarkastisesti: ”Niin tietysti, koska hän on musta! Hänen pitää saada kaikki, koska hän on musta!” Yhdessä jonkun toisen kanssa saimme hänet vaikenemaan, ja siihen iltani päättyikin. Lampsin hostellille ja tajusin, että tämän kaninkolon toisella puolella odotti vain sääliä, inhoa ja itseinhoa, häpeää ja myötähäpeää.

Parin päivän päästä ystäväni, jotka olivat lyhyellä pariskuntalomalla nautiskelemassa, kertoivat käyneensä syömässä paikassa, jossa oli artesaanioluita ja elävää jazzia. Hinnat olivat seitsemän kertaa tavallista comedoria korkeammat ja tarjolla oli esimerkiksi slidereita, pikkuruisia hampurilaisia erilaisilla täytteillä. Ensi kertaa paikan nähdessäni olin vain töllöttänyt hämmästyneenä ja tietysti myös ihaillen tuota kuin suoraan New Yorkista repäistyä puljua. Hinta ja ehkä juuri sliderit mitätöivät kaiken kiinnostukseni kokeilla paikkaa itse. En tuomitse ystäviäni, mutta se ravintola oli väärä, väärässä paikassa, rahaa nielevä kita keskellä maailmaa, jossa rahaa ei ole tarpeeksi.

Sitten aloin purkaa sisälläni vellovaa hämmennystä. Hipsteriravintola kehitysmaassa on valkoisen ylivallan räikein ilmentymä, vaahtosin viestissä ystävälleni. Oletko nyt varma? hän kysyi. Entä golfkentät ja luksushotellit? Pidin kiinni kannastani. Tavallinen luksus sentään vetää puoleensa kaikkia, joilla on siihen varaa. Sen sijaan mikään ei ole valkoisempaa kuin hipsteriluksus. Kukaan muu ei tajua, miksi tuhlata niin paljon rahaa johonkin niin pienimuotoiseen. Onhan se verrattain ekologinen tapa kuluttaa ylimääräiset rahansa, mutta viatonta se ei ole, koska oikeasti ylimääräistä rahaa ei ole olemassakaan. Kotonakin voi miettiä, lahjoittaisiko yhden sunnuntaibrunssin verran kuukaudessa jollekin tarvitsevalle. Reissussa voi miettiä, haluaako ylipäätään olla läsnä. Saattaa olla virkistävää irrottautua ironiastaan ja huomata, että vaatteet ovat edelleenkin vain vaatteita ja ruoka on ruokaa.

 

Croissantteja Berliinin Leuchtstoff-kahvilasta - Maija Kauhanen

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

Vastaa

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>