Yllin kyllin aikaa

Jossakin vaiheessa tätä kesää havaitsin kirjoittavani neljättä perättäistä Facebook-päivitystä, joka käsitteli riippumattoja. Riippumatot olivat yksinkertaisesti jännintä, mitä elämässäni tapahtui. Olinpa äsken riippumatossa, ja mahalleni putosi mango. Olin tässä yksi ilta riippumatossa, ja jalalleni putosi lisko. Niin tapahtumarikasta elämää vietin taivaista putoilevien orgaanisten mötkäleiden vastaanottavana osapuolena.

Tätä siis on joutilaisuus, oivalsin.

Kaikenlaiset joutilaisuuden ylistykset ja läsnäolon hehkutukset eivät ole koskaan kiinnostaneet minua. Ei siksi, etteikö joutilaisuus olisi periaatteessa tavoiteltava tila, vaan koska se on tuntunut täysin saavuttamattomalta, ja joutilaisuutta ylistävät kirjoitukset ovat olleet vain suolaa haavoihin.

Olen armoitettu stressipallo. Kun asuin Suomessa, kalenterini täyttyi hyvissä ajoin etukäteen deadlineista, aikatauluista ja loppukin tila sosiaalisista riennoista. Enimmäkseen syytin kiireestäni olosuhteita, koska jouduin esimerkiksi käymään töissä opiskelun ohessa. Tietenkin kyse oli myös siitä kuuluisasta kyvyttömyydestä sanoa ei. En osannut, kehdannut enkä uskaltanut ottaa aikaa itselleni. Sellaiseen minulla ei ollut mitään rutiinia. Jos en tehnyt mitään, tunsin itseni hyödyttömäksi. Koin koko ajan, että tekemättömät asiat kaatuivat niskaan – silloinkin, kun niitä ei ollut.

Siinä onkin yksi syy, miksi matkustan ja matkustan yhä vain: kun on yksin kaukana kotoa, tilan ottaminen itselle on naurettavan helppoa. Vieläkin helpompaa se on maassa, jossa voi elää kuudellasadalla eurolla kuukaudessa, tässä tapauksessa Nicaraguassa. Keväällä ymmärsin, että minulla olisi mahdollisuus viettää useampi kuukausi tekemättä palkkatöitä, kunhan pitäisin tarkkaa kirjaa menoistani enkä lähtisi mukaan maksullisiin turistirientoihin vaan, no, pysyttelisin riippumatossa. Päätin madaltaa elintasoani ja ottaa tilalle aikaa, yllin kyllin aikaa.

Lopetin siis työnteon. Kului pari kuukautta. Tilanteestani huolimatta ajatukseni täyttyivät aluksi erilaisista projekteista ja aikatauluista. Olin ohjelmoitu järjestelemään elämääni etukäteen. Suunnittelin mitä syön ja mihin aikaan, mitä kirjoja luen seuraavaksi. Vähitellen löysin kuitenkin itseni yhä useammin vain istuskelemasta uudenlaisessa hiljaisuudessa, ilman takaraivossa soivaa hälytyskelloa, joka tavallisesti hoputtaa minua päättämään, mitä seuraavaksi tekisin. Tietämättömyys loppupäivän kulusta ei hermostuttanut minua enää.

Joutilaisuuden peruselementtejä ovat riipputuoli ja riippumatto - Maija Kauhanen

Yhtenä päivänä se tapahtui. Olin kävelemässä päällystämätöntä tietä nicaragualaisella saarella kylässä, jossa oli kaksi kahvilaa ja yksi kioski. Kuulin takaani ison auton hurinan. Silloin, asiaa kummemmin ajattelematta, tein sen: kun bussi ajoi ohi, nostin päätäni ja katsoin ikkunoihin ihan vain nähdäkseni, että keitäpä siellä tänään istuu. Eri puolilla köyhissä maissa matkustaessani – muistan tilanteita ainakin Kambodžasta ja Hondurasista – olin hämmästellyt, miksi ihmiset tekevät näin. Kun istuu itse bussissa, ei tietenkään ole paljon muuta tekemistä kuin katsella maisemia ja ihmisiä. Mutta että ihmiset tienvarressa katsovat takaisin. Keskeyttävät puuhansa ja katsovat ohi ajavan bussin ikkunoihin. Miksi?

Sitä on vaikea selittää sille, joka ei ole laskeutunut tuohon päivää paistattelevan matelijan mielentilaan, jossa bussilla ajavat ventovieraat ovat oikeasti kiinnostava ohjelmanumero. Minulle tuo muutos tapahtui varkain, enkä tiedä osaisinko neuvoa, miten siihen pääsee tarkoituksella. Olen melko varma, että joutilaisuus jos mikä on juuri sen sortin kukko, joka ei käskien laula.

Onko se sitten tavoiteltava tila? Vastaukseni on vahva kyllä. Oleminen muuttuu orgaaniseksi: ennalta laadittujen aikataulujen tilalle astuu vireystilan, nälän ja päähänpistojen kuuntelu. Se ei johda siihen, että söisi ja nukkuisi koko ajan – ei ainakaan sen jälkeen, kun ensi uupumus on levätty pois. Päin vastoin tarvitsen tavallista lyhyemmät yöunet ja koen hämmentäviä energiapiikkejä. Joskus tekee äkkiä mieli jumpata, joskus taas tutustua uusiin ihmisiin, joskus opiskella kieliä. Yleensä minun ei tarvitse siirtää päähänpistojeni toteutusta tulevaisuuteen, vaan voin ryhtyä toimeen saman tien. Syyllisyys laiskottelusta karisee: olen olemassa, miksei se riittäisi? On aikaa ajatella jokainen ajatus loppuun asti.

On minulla edelleen projekteja, ja ne käyvät koko ajan kunnianhimoisemmiksi. Ajan yltäkylläisyys on synnyttänyt luottamuksen siihen, että ihanteellisia tilanteita kehittää itseäni ja aikaansaannoksiani tulee yhä uusia.

Tämä pitkäkestoinen kokeilu on osoittautunut kallisarvoiseksi lahjaksi itselleni. Tunnen itseni onnekkaaksi, vaikka elämäntavasta kiinni pitäminen on vaatinut jatkuvaa vastavirtaan uimista. Olen saanut torjua muiden hostellivieraiden ”mitä teit tänään”- ja ”mitä teet huomenna” -kysymyksiä kuin pingispalloja. Olen potenut typerää syyllisyyttä siitä, etten juurikaan melo enkä patikoi vaan kirjoitan ja luen – ainoastaan jälkimmäiset aktiviteetit ovat ilmaisia ja edistävät projektejani – ja usein olenkin löytänyt itseni kertomasta valkoisia valheita, esimerkiksi liioittelemasta sitä, kuinka paljon töitä minulla on tai kuinka kipeäksi tunnen itseni. Sadepäivät ovat olleet siunaus, koska silloin kaikki muutkin lojuvat hostellilla lähtemättä retkille.

Nyt riippumattokauteni on takanapäin. Olen keskieurooppalaisessa suurkaupungissa japanilaisten turistien, katusoittajien ja hodarikojujen keskellä. Väli-Amerikan jälkeen kaikki tuntuu hoituvan niin nopeasti, että ajatus ei ehdi mukaan. Arvaan, että urbaani ja yltäkylläinen ympäristö alkaa vähitellen muuttaa minua nopeatempoisemmaksi ja vaativammaksi. Vielä ei kuitenkaan ole kauaa siitä, kun putkahdin viidakosta, ja saan yhä nauttia siitä, miten hidas minusta on tullut. Minun on hirveän helppo odottaa myöhässä olevaa raitiovaunua tai viipyvää tarjoilijaa. Pyykin peseminen käsin lavuaarissa kestää juuri niin kauan kuin pyykinpesun kuuluukin kestää. Joutenolon taito on pudonnut taivaasta syliini.

Maija Kauhanen

Kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on elänyt tien päällä keväästä 2012. Tulee hyvälle mielelle keskiaikaisista labyrinteista ja dancehall-musiikista. Rakastaa Helsinkiä, varsinkin ollessaan kaukana sieltä.
Bookmark the pysyvä linkki.

2 kommenttia

  1. Kiitoksia siitä että nykyään löytyy jotain mielenkiintoistakin matkustusaiheista luettevaa!

    Joutilaisuus kääntyy helposti ulkopuolisen tutkailijan ja luterilaisen työmoraalin omaavan silmissä helposti laiskuudeksi ja tilanteesta saa itsekkin kuulla arvostelijoilta kuinka “siellä se vaan lorvii”. Itse näkisin kuitenkin että saavutettu tilanne on jotain, mistä voi myös hyötyä paljon.

    Monesti kuulee kuinka “en minä pystyisi olemaan tekemättä mitään”, mutta ainakaan itselleni joutilaisuudessa ei ole ollut tästä kyse. Pitkällä matkalla pystyy juurikin irtautumaan siitä kaikesta, mitä normaalisti tekee ja mitä pitää tärkeänä, tämä taas avaa uusia ovia ja ajatusratoja. Monesti se, kun sanotaan ettei tehdä mitään, tarkoittaakin vain ettei suoriteta samoja rutiineja mitä tulee muuten tehtyä. Joutilaana aivot nappaavat helpommin uusia ideoita ja niitä voi prosessoida paremmin.

    Oli se sitten jonglöörauksen opettelua, kookospähkinän hiontaa, kirjan lukemista tai vaan riippumatossa levyttämistä ja aivoitusten vapaata liitoa, joutilaisuus opettaa ja antaa.

Vastaa henkilölle jiiär Cancel reply

Jos sähköpostisi on rekisteröity gravatar-palveluun, saat kasvokuvasi näkyviin kommentin yhteydessä.

Sähköpostiosoitettasi ei ilmoiteta julkisesti. Vaaditut kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>